Tuubit reirassa!

Nyt on pieni mies putkitettu ja äitin syketaajuus nostettu. Todettakoon ensimmäiseksi, että koko touhuhan oli auttamattomasti myöhässä ja Mini ravinnotta 16-tuntia. Kävi jo rääpälettä sääliksi.

Mini sai pari huikkaa mehua 11 aikaan hoitajan toimesta, mutta kun tuo ei juo makeaa, ei siitä ollut oikein iloa. Ja sitten ooteltiin. 

Lopulta tuli käsky saliin, pieni mies oli nukahtanut isänsä sylkkään päiväunille, leikkurissa naamalle asetettiin unitötterö. Pienen protestin päätteeksi potilas sammahti ja aseteltiin pöydälle. Pari tippaa piti tirauttaa kyyneltä, koska oli se aika pelottavaa. Operaatio meni hyvin, mitä nyt siinä terveessä korvassa on ylimääräinen reikä kun lääkäri tipautti putken tärykalvon taakse - se kuitenkin saatiin uuteen reikään kiinnitettyä. Toivotaan, uskotaan ja toivotaan, että ekstrareikä kasvaa umpeen ja putki pysyy paikallaan (perkele, pitää sanoa. Ois nyt ollu nappisuoritus samantein!) Heräämöstä toimitti hoituri pojan iskän syliin heti, kun pikku potilas hieman silmiään raotteli. Katse pyöri kyllä kuin hedelmäpeli, kun heräämistä tehtiin...

Pian alkoi velli maistumaan ja jätkä piristymään. Piristyminen hiffattiin siitä kun yhtäkkiä nappula kieltäytyi täysin pötköttämästä äidin sylissä ja vaati nähdä kaikki käytävällä ravaavat hoiturit. Pian alkoi jo naurattamaan, lattialle oli päästävä konttamaan ja leikkimään toisen pikkupotilaan kanssa. Nopeasti nämä nappulat toipuvat!

Ainoa kritiikin pipana pitää antaa lääkärille, jolla tuntui olevan kauhea kiire kaikessa (joo, onhan sitä kiire, tottakai - mutta...). Asiat selitettiin hyvin vikkelästi ja äidin intubaatio/ekstubaatiopelolle piti pikkasen naurahtaa, ''Onhan meillä lääkkeet'' (Nou shit sherlock, ihanko keskussairaalan erikoisleikkurissa lääkkeitä on?!) - ei taida nuo lääkärit tajuta, että me erkkalasten perheenjäsenet osataan pelätä pikkasen enemmän kun ollaan nähty, kuultu ja osa on kokenut ne kamalat, pahimmat mahdollisimmat. Isomman  potilaan kuullen naureskeli toisen naperon leikkausta vanhemmalle, kuinka oli vain repäissyt risat pois kun niin hyvin lähtivät. Tämä nuori valahti valkoiseksi kuin lakana ja nieleskeli tovin aikaa - tohtori vähän siinä naureskeli...   Herkkyyttä, pliis, pyytäisin lääkäreiltä. Varmasti oli ihan oikein asiansa osaava tohtori, sitä en epäile hetkeään... 

Hoitajat olivat kertakaikkisen superihania, suloisia, kilttejä, lohduttavia, luotettavia, huumorintajuisia (asiallisella tavalla) ja kaikenkaikkiaan upeita. Koko homman toimivuudesta annan kyllä täydet pisteet.

Toisen äidin kanssa naureskeltiin odotellessa, että voisi olla niin kun osastolle saavutaan, aluksi jaetaan esilääkitys lapselle  -  sitten vanhemmille. Kyllä sen verran hikeä pukkas minullakin, vaikka tiesin faktat alusta asti täysin. 

Kotiin pääsimme neljältä, kun operaatio oli yhdeltä. Kahden jälkeen Natiainen siirrettiin heräämöstä lepohuoneeseen/valvontaan vanhempien kainaloon. 

Eli kaikenkaikkiaan, plussan puolella, ihan mukavasti meni. Ois voinut mennä himpan paremmin - ja paljon pahemmin. Hyvä juttu!

Putkeen menee?

Huomenna vuorossa korvien putkitus pikkunapulta. Äiskää jännittää vähän, isä on kuin lammas ja laps se riehuu vaan ihan periaatteesta.

Raporttia annetaan kun tiedetään kuin meni.

Pikkaste jänskäjänskää. 

Mut kylsesiit.

Eiks Jeh?

Uutta identiteettiä etsimässä?

Minä aloitan työt. 16 kuukauden kotona olemisen jälkeen, on vuoro iskämiehellä hoitaa kotirumbaa. Minä hoidan aikuisten asioita virka-aikaan, syöden lämpimän ruoan päivällä, käyden pissalla ilman että joku pieksee ovea ja puhuh puhelimessa työasioita ilman, että joku kiljuu kurkku suorana taustalla.

Herään aamuisin aikaisin, mutta ei tarvitse keitellä puuroa tai vaihtaa vaippaa. Menen illalla hieman aikaisemmin nukkumaan, että aamut ovat helpompia. Joku sanoi, että omaan tapaan töihin meneminen on kuin loman aloittaisi.

Voinkohan minäkin tulla töistä kotiin todeten, että olen valtavan väsynyt, nyt tarttee taukoa? Voinkohan minäkin viikonloppuaamuisin vierittää heräämisvastuun miehelle, kun olen nyt töissä? Aiemmin olen vähintään 6 päivää viikosta herännyt pienen marssitahdittajan kuikuiluun. Nyt marssitahtia sanelen minä. Yöherätykset jäävät Iskämiehen hoidettavaksi.

Isäntä lähti äsken töihin, todeten Minille, että älä huutele äitille päivällä, koita käyttäytyä. Vastasin, että huuda vaan niin paljon kuin jaksat, saat ensviikolla tylyttää isää!

Näillä fiiliksin takaisin uraputkeen, 7 viikon ajaksi. Tuon jälkeen viikon päivät lomaa ja syksyn aikataulut avautuvat tuolloin.

Nyt lähden hakemaan eväitä ja kahvia töihin. Ja ne saan nauttia rauhassa. Kuvitelkaa!

Terveisin Vinkeän Äiti,
Työssäkäyvänä.

Näyttää vammaiselta.

Olin eilen kampaajalla, mitä ihanaa luksusta. Väri oli laitettu, raidat hoidettu ja tukkaa leikkailtiin. Kampaajan kanssa puhuttiin hiusväreistä. Kampaaja totesi;

''Mulla on luonnostaan vaalea tukka, mutta värjään sen aina tummaks. Kun se vaalee näyttää mulla ihan vammaselta''

Olin hiljaa. Hyvin hiljaa. Mietin, että mitä mä sanon. Päädyin olemaan hiljaa. Ihan oman tukkani vuoksi; jos kampaaja ois hermostunut, ois mulla voinut olla jenkkisiili. Jäin miettimään, että miltä vammaiselta kampaaja mahtaa tuolloin näyttää? Kenties vaalea tukka tekee hänestä liikuntavammaisen näköisen, vai peräti kehitysvammaisen? Onko vaalea tukka kuitenkin merkki näkö- tai kuulovammasta? 

Mutta. Tästä päästään siihen ajatukseen; mitenniin näyttää vammaiselta? Mitä sitten? Tää tyyppi päästi sen heittonsa ihan ajattelematta, että voi sillä loukata. Mulla on vammainen lapsi, näyttääkö hän ihan vammaiselta, koska hällä on vaalea tukka? Eikös vammaiseksi haukkuminen ole oh sou 80's- nykyään ihan avoimesti haukutaan homoksi tai huoraksi (ah näitä nuorison haukkumasanoja - en todella hyväksy mitään näistä!) Missään  tapauksessa ei kyseisen ilmaisun ääneenpäästäjä osaa edes ajatella, että sanojen takana on jotain enemmän. 

sen vuoksi käytänkin itse luovia haukkumasanoja, kuten älykääpä, latvakakkonen, pitkän yön painajainen, vatiaivo ja lampaantissi. Kenties käävät, latvat, painajaiset ja lampaat voivat näistä loukkaantua. Niin ja harakat, koska usein saatan nimittää erittäin suttuista ihmistä harakanpesäksi. 

ps. Ylösnousukilpailu on loppusuoralla; ensimmäiset kaatumiseen päätyneet omatoimiset seisomaannousuyritykset on tehty. Ratkeaminen saattaa olla käsillä juhannusviikonlopun ainaka!!! Jännäksi vetää! 

Viuhtomia ja arjen vauhtia!

Niin se pieni mies noudettiin pois R-tädin hellästä huomasta. Kaikki oli mennyt kuin ennalta kirjoitetun ''onnistuneen ekan yökylän'' malliin vaan voi sopia. Nukuttu oli, syöty oli, leikitty oli - kaikki oli kertakaikkisen erinomaisesti! Eikä huolta, ilomielin voi antaa termiitin jatkossakin hellään hoitoon. IHANAA.

Tänään aamulla riitti uni Vinkeän Väsyneillä Vanhemmilla peräti puoleen päivään asti. Miten mäheä fiilis, kun sai vain kölliä sängyssä. Ilman että kukaan huutaa, heittää tutilla, haisee kakkalle tai muuten käyttäytyy autuasta lepotilaa vastaan. Ei siinä, oli tuo Napu ihana hakea kotiin, valtava ikävä alkoi puristaa rintaa jo alkuiltapäivästä. Pikkumies kummasteli, että kuinkas väärät lääkkeet äitillä nyt on, kun suukotin Napua ihan rusetille. Mutta onneks hää heti hiffas, että mamma ny vaan on niin mamma. Mies taas totesi, että eipä tässä vielä ehtinyt ikävä tulla. Mutta sainpas sen kiinni halisuukottelemasta pentua ja kuiskimassa korvaan suloisuuksia. Ei vaan tunnustanut, rontti!

Tänään sain myös kauan kaipaamani laminointikoneen! IHANAA! 130 viittomaa on nyt laminoitu, enään vain niiden järjesteleminen alaluokittain; ruokailu, arkiaskareet, eläimet, koneet ja kulkuneuvot, tunteet, perheenjäsenet ja niin edespäin. On se hyvä, että on nuo kaikki nyt kasassa, kun Napu viittoo sujuvasti 3 viittomaa; kerkee reenaan ne loput ajan kanssa. Hienosti tänään kuitenkin yritti perässä viittoa lehmää, kalaa ja rapua, kun lauleskeltiin Piippolan vaaria.

Postikusti polkasi meille myös IHANAN paketin IHANILTA ihmisiltä, että kiitos vaan. Nyt on pikku-ukkelin tarhavaatetusta syssylle kasaan - ennenkaikkea oon kuolannut näitä Me&I:n velourhaalareita. Ne vaan on niin hyvin istuvat ja näpsät! Tilasinkin sieltä alesta toiset pususammakkohaalarit, kokoa isompana. Mahtivaatetus!

Cabernet Yökylä

- Hieman laimea, tyhjäntäyteläinen olo
- Makeahko, levottomuuden kaltainen kypsyysaste
- Lempeä, mutta samalla nautinnollinen; täyteläinen tila
- Aavistus kaipausta, ripaus huolta
- Kokonaisvaikutelmaltaan luottavainen, ensikertalaiselle ehkä turhan raju.
- Haastava, houkuttelee nauttimaan uudestaan.

 CABERNET Yökylä, Kesäkuu  2010

Ikävöivä, melko tylsistynyt, tumman väsähtänyt, kypsän unelias, huolehtivainen, hennon toimeton.

Alkoholi:	Liian vähäinen
Uutos:	Kypsyttelee
Hapot:	Riittävästi
Energiasisältö:	Keskiväsynyt
Pakkaustyyppi:	Kertalaaki
Pakkauskoko:	1 yö
Suljentatyyppi:	Huomenna iltapäivällä.

Tarkemmat tuotetiedot tulee huomenna, kun Napu on kypsyttänyt hoitotätinsä.

Luulis jo isoksi pojaksi!

Niinpä!

Luulisi tuota meidän tirrikäistä jo isoksi pojaksi. Nimittäin lauantaina vertaiskahvilatapaamisessa siellä hän painoi muiden poikien perässä - muina miehinä. Kun nelivuotias tarttui leikki-autoihin, oli meidän Hankihyttysen tehtävä samoin. Katsoi mallia vierestä ja ajelutti autoa ''oikeaoppisesti''. Äidin sydän oli pakahtua ylpeydyestä; katsokaa miten tavallinen tuo meidän erityinen on, osaa apinoida ja leikkiä ihan kuin muutkin pikkupojat!

Rohkeutta ei Tirriltä uuvu. Välillä vilkaisu olan yli ja fiuh - muiden poikien luokse. Tapaamisessa oli mukana ihana pikkainen koiravauva, jota meidän Napu silitteli ja ihasteli urakalla. Tällä reisulla on todistetty myös että viittoma ''Koira'' on hanskassa ihan käsittellisestikin, koska pikkuisen hauvavauvan nähtyään Napu viittoi innoissaan koiraa ja hihkui! 

Ison pojan elkein menee Napu R-tädin luokse yökylään ensi viikolla. Toisaalta tuntuu siltä, että taivas aukeaa kun yhtäkkiä saakin nukkua rauhassa. Yhtäaikaa on pieni kalvava tunne rinnassa, voi että - kokonaisen yön on pieni poissa! Miten mahtaa äitiliini selvitä moisesta? Tasanvarmasti miljoona kertaa huonommin kuin poika, joka hihkuu riemusta kun pääsee seikkailulle!

Tulevien viikkojen aikana tapahtuu paljon ja suuria juttuja. Napun korvien putkitus on kuun lopulla ja samoin minun töihinlähtöni. Isoja asioita, jotka jännittää. Myös minulle on tulossa leikkaus ''rintamalle'' - viimeinkin. Voitaisiinkin sopia, että nyt ois sitten loppuvuodeksi lääkäripaletit paketissa. Olenkin nauranut että mulla on Meilahden sairaalan Isohupi-ranneke; päästään koko perhe kaikkiin laitteisiin pyörimään, yrjötään ja saadaan lopussa hattarat. Eikä ihan heti tule ikävä takaisin...

Äiti on maailman tehokkain yleiskone!

Kuinka tuli minusta nuoresta naisesta huushollin yleiskone.

Olen vuoroin tiskirätti, pölynimuri
tai moppi.

Siinä välissä olen kokki, lastenhoitaja ja
viisas vaimo.

Toivomuksesta olen tyhmä vaimo ja
autonkuljettaja.

Organisaattorista muunnun puhelinvastaajaksi ja
yömyöhällä kiihkeäksi rakastajaksi.

(Kirjottaja tuntematon; löydetty netin keskustelupalstalta)

Mitä muka?

On sitä taas tullut tehtyä tyhmiä. Ihan kunnolla. Ihan tositositosi kunnolla....

Nimittäin on tullut luettua internetin anonyymejä keskustelupalstoja, joissa osallistujat tietävät kertoa monta asiaa meidän lapsosistamme sekä meidän venttiklubilaisten perheiden fiiliksistä.

Tuolla internetin syövereissä osataan esimerkiksi kertoa, että me vammaisten lasten vanhemmat ei vaan millään voida olla onnellisia. Kuulemma siitä syystä, että meillä on vammainen lapsi, eikä ''ne'' kuulemma tuota yhtä paljon iloa vanhemmilleen kuin tavikset. On se jännä, kun olen tämänkin ohittanut; ihanan helpottavaa kun tulee taas joku, joka kertoo mitä minun pitää tuntea! *sarkasmivattuiluvaroitus*

Totta hitossa me ollaan onnellisia ja tyytyväisiä! Ainakin minä, omasta natiaisesta, joka on terve, reipas ja hyvin toimiva sekä toimelias natiainen. Pitäisikö tässä nyt porata silmiä päästä että joskus ehkä tulevaisuudessa saattaa tulla jotain ongelmaa? No ei todellakaan! siinä tilanteessa voidaan kaikki ottaa suruvirret esiin ja kokoontua turuille ja toreille ulvomaan; kukaan meistä ei tiedä tulevaisuudesta, joten surraan oikein urakalla ja ryhmässä!!! Oma erittäin vahva väittämäni on, että mä väitän meidän erkkanapukoiden tuovan useissa tilanteissa jopa ENEMMÄN iloa kuin tuikitavalliset nappulat; ihan siitä syystä että jokainen kehitysaskel on meille erävoitto! Tavallisemman natiaisen kanssa niitä kehitysaskeleita osaa oottaa ja ne kuuluu asiaan, taito seuraa toista ja homma etenee.

Minua ihan rehellisesti kauhistuttaa, miten kamalia asioita levitellään palstoilla ja foorumeilla totuutena. Liittyen meidän natiaisten terveydentilaan, oireyhtymään, tulevaisuuteen, oppimiseen, käyttäytymiseen ja ulkonäköön. Väittämät ovat niin paksuja, että hävettää; useinmiten faktoja latelee joku, joka joskus on kuullut naapurin koirankusettajan kaiman veljeltä jotain. Jos yhdestä tai parista tapauksesta on kokemusta, se ei tarkoita että kaikki ovat samanlaisia. Jos naapurissanne asuu perhe, jossa on haastavasti käyttäytyvä kehitysvammainen nuori mies, ei se tarkoita sitä että kaikki miespuoliset kehitysvammaiset ovat haastavasti käyttäytyviä. Jos joskus lokki kakkii päähänne seistessänne kauppatorin laidalla lauantai-iltana kello kuusi, se ei tarkoita että seuraavana vuonna samana päivänä käy samalla tavoin. Jos olette tavanneet jossain haastavasti käyttäytyvän kehitysvammaisen ihmisen, joka pitää kovaa ääntä ja sattuu kuolaamaan, ette voi todeta että kehitysvammaiset ovat kuolaavia ja möliseviä - ei nyt jumalauta yhden ihmisen tekosten mukaan voi leimata koko kööriä! Mutta, ah niin ihanassa internäääätin ihmemaassa vaan voi.

Tärkeintä olisi näiden vatiaivojen tajuta, että suurin osa Down - ihmisistä on pärjääviä, tuetusti asuvia, reippaita, kehitysvammaisia ihmisiä. Katukuvassa ei heitä edes ehdi huomata, kun kulkevat massan mukana. Huomio kiinnittyy tietenkin aina niihin, kenellä on eniten ääntä ja jostain syystä suomalainen yhteiskunta ei tahdo kestaa mekkalaa; vauvan itkuunkin suhtaudutaan kuin manaukseen kirkkokuoron konsertissa (tietäisivätpä, että tämä meidän itkevä vauva on kaiken päälle KEHARI - äkkiä piiloon!) 

Kehitysvammaisuus ei tarkoita, että ihminen on lopun ikäänsä lapsi - kehitysvammainen aikuinen on kehitysvammainen aikuinen!  Yhtä mukavia kuin kuka tahansa ja tasanvarmasti yhtä ärsyttäviä kuin kuka vain - jokainen meistä tuntee nimittäin niitä tyyppejä, keitä ei kestä juuri sekuntiaakaan. Miksi siis yhtäkkiä pitäisi tykätä kaikista kehareista? Ihan sama kun minä ilmoittaisin pitäväni kaikista Uzbekistanilaisista. (tämä siis liittyy siihen, että jostain ihmeen syystä palstoilla harrastetaan splittausta; joko keharit on kamalia tai sitten ne on ihania - NO HEI,  he on ihmisiä!!!!!) Kaikista ei tarvitse pitää. Mutta jos asenne on valmiiksi perustavanlaatuisesti vinksallaan (keharit on vaikeita ja niiden vanhemmat on onnettomia), kannattaa miettiä jo itseään ja sitä, pitääkö kukaan sen kaltaisesta tyypistä? Onkohan silloin jo itse avautujalla elämänarvot aika pitkälti päin sitä ruumiinaukkoa, johon se aurinko ei porota?

 Kehitysvammoja on myös muitakin, joten olisiko aika vapauttaa tämä Downin syndrooma ilkeilyikeen alta?

Pyydänkin teiltä, Rakkaat blogin lukijat, jos törmäätte keskustelupalstoilla virheelliseen tietoon, vammaisrasismiin, suoranaiseen vittuiluun, valheisiin tai paikkaansa pitämättömiin sepostuksiin, uhratkaa hetki aikaa ja laittakaa viestiä ylläpitoon. Ilmoittakaa viesti ylläpitäjälle asiattomana. Internetistä yritetään tällä hetkellä karsia parhaansa mukaan maahamuuttajarasistisia viestejä, mutta vammaisrasismi rehottaa törkeänä.

Pitäkää meidän erityisten ihanien (ja yhtälailla kamalien, kuten taviksetkin) lasten ja perheiden, puolta!




Kauniisti ja kunnioittavasti kiittäen,

Vinkeän Väki.

Ps. Jos tekstissä on hulvattoman paljon kirjoitusvirheitä, se kertoo siitä että oikeinkirjoituksen yli ajoi asennevammaisuuden herättämä hillitön vatutus.

Uskomatonta!

Olen tullut siihen loppupäätelmään, että synnärin oven päällä pitäisi olla kyltti, jossa lukee selvin kirjaimin ''ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää''

Aiemmin en ole juurikaan välittänyt, mitä joku muu syö, juo, kakkaa, oksentaa, pissaa, räkii tai kaivaa korvastaan. Nyt elämä pyörii täysin näiden eritteiden ympärillä, mikä vähentää suuresti arjen romantiikkaa. Aiemmin kysyttiin puolisolta, että ''mitä sä teet, tuutko kainaloon'', nyt kysymys kuuluu '' mitä sä teet, tuutko siivoon noi pissat tosta lattialta'' - niinpä. Romanttisin lause jonka olen vuoteen kuullut, menee näin; ''Pötkötä vielä hetki, mä siivoon ton kakkavaipan'' -kulta mä rakastan sua!

Okei, nappulan kasvaessa nuo eripäistä imaantuvat erilaiset mönjät menettävät tehoaan. Täytyy myöntää, että minua hämmästyttäisi enään vain pimeässä hohtava tai valkoinen kakka. Glitterhileet pökäleessä on jo nähty, kun lapsikulta auttoi äitiä askartelemaan. Kyllä. Kimalteleva taaperokakka. Ja ei, en valokuvannut.

Oman järjen jalo käyttö on vähentynyt rutkasti, aiemmin jaksoi ihastella jokaista pallon tönäsyä, palikan heittämistä ja jokainen räsähdys aiheutti nopean ''mitä nyt tapahtui'' -reaktion. Nyt ilman kiirettä jatkaa keittiössä kahvinkeittoa, koska ei kuulunut särkyvän lasin helinää ja kukaan ei itke. Ei voi siis olla niin vakavaa. Yhtäkkisesti sitä joutuu hetkelliseen paniikkiin, nyt ei oo kuulunut mitään ylimääräistä; liian hiljasta - nappula taitaa olla pahanteossa. Ja kappas, siellä on menossa kuvakirja dvd-soittimeen tai yritetään päästä käsiksi herkulliseen sähköjohtoon. 

Aiemmin pohdin, että viittinkö nyt antaa tota suppoa, kun tuo kitisee - nykyään rääkäisyn perään tulee automaattinen lause; suppoa peppuun puurolla. Nimittäin näinä hammastentekoaikoina sitä kitinää ei enään jaksa kukaan yöaikaan, kun päiväsaikaan sitä saa kuunnella nonstoppina. Unta kupoliin koko laumalle yöllä, kiitos!

Ja vaikka kuinka kuulostan välinpitämättömältä äitiltä, tänäänkin päivällä pötköttelin miehieni vieressä ihastellen. Kuinka minä tuikitavallinen pallontallaaja olenkaan saanut osakseni mitään noin hellyttävää, suloista ja rakasta. Olen mä kyllä vaan etevä siinä hommassa!

Pimpatut rattaat!

Tälläiset niistä tuli! Enään rungon hionta ja maalaus, niin sitten on mallikelpoiset!

Älkää ihmettykö taustalta kuuluvasta tuhinasta; ei tämä ei ole läähätyspuhelu, vaan tuo kirottu kamera oli liian liki nassua ja mä yritin pidätellä naurua :D

Projekti: Pimp My Ride!

Laitetaan kuvareportaasina viimeisintä hullutusta. Nyt kun kello on 00:30, puuttuu enään haarustsydeemi ja nepit - kun se kirottu neppipaskali otti ja karkas jonnekkin piiloon!!! Tarkoituksena tehdä vielä niskatyyny ja istuintyyny näihin, sekä jalkatukeen tehdä oma päällysteensä. Huomenna loppuun! Niin ja juu, rungon vaalet osat maalataan vihreäksi!

Huoh. Nyt muistan miksi en opiskellut ompelijaksi. Ei kestä pinna! Onneksi näitä iloja voi tehdä projekti kerrallaan.

Keskiviikko-edit;
VOIHERRAMUNJEEPELI missä ne neppipaskalit piileskelee? Argh. aaargh. Aaaaaaaaaaaaaaaaaaargh. Käsityöraivari kulman takana. 

Makaroniterapiaa!

Meillä oli tänään fyssarin kontrollikäynti. Kuukausi takaperin ei vielä osattu nousta polviseisontaan, se hanskattiin viikko fyten käynnin jälkeen. Nyt sitten ruvettiin miettimään tukea vasten seisomista ja ennenaikkea sitä seisomaannousua.

Minillä onkin nyt sitten ''uusivanha'' ongelma. Eli ei ole missään vaiheessa varannut juurikaan jaloilleen ja jostain syystä ei tykkää laittaa jalkapohjia maahan. Tätä on pyöritelty jo hetken aikaa ajatuksissa ja nyt saatiin vahvistus. Jalkapohjissa on aistiyliherkkyyttä, eli se ei vain tunnun Minin mielestä hyvälle. 

Kyseinen aistiyliherkkyys on tyypillistä keskosille, varsinkin sga-keskosille. Eikä ds-diagnoosia myös sovi unohtaa. Loppupeleissä soon aivan sama, kumpi tuli eka ja mistä mikin johtuu, niinkauan kun saadaan jätkä jaloilleen!

Nyt aloitettiin seuraavan kuukauden projekti. Jalkapohjien karaistaminen. Harjataan vauvaharjalla, hierotaan koipia ja tuetaan istumaan polvet kunnon 90° asteen kulmassa. 

Oman ammattini puitteissa rupesin miettimään, että millä niitä yläraajojen aistiherkkyyksiä hoidetaan. Halvin ja yksinkertaisin keino on laatikko ja makaronia! Pikkumies tykkäsi kovasti potkia makaroneja laatikossa ja Bruno piti jatkuvasti häätää pois. Koiruus nimittäin otti täysiä haukkasuja rooneista... 

Tylsyyden multihuipentuma.

Voi elämä!


Tuloss valivalia ja kitikitiä, joten jos tahdot pitää päivänpaisteen läsnä, siirry vaikka tänne. 

Tänään on tylsää. Todella tylsää. Ankeaa, hiljaista, väsynyttä, aikaansaamatonta, ahdistavaa ja kertakaikkisen t-y-l-s-ä-ä-ä-ä-ä-ä.... Iskämies nimittäin tekee hoitovapaallaan sunnuntaipäivät töitä ja minä olen Napukan kanssa kaksin kotona. Koko aamun satoi, oli harmaata ja vetistä. Ei inspiroinut. Unet jäi lyhyeen kun herra ''et tasan meinaa nukkua enään kuuden jälkeen tuokaa viihduytystä'' aloitti päivän ennen kukonpierua. Greit. Yritin eilen illalla päästä ajoissa nukkumaan, mutta tuo samainen herra piti viihdettä yllä pyörimällä ja tuhisemalla sängyssään. En oikein osannut nukahtaa, kun koko ajan oli fiilis että ihan just se pärähtää rääkymään.

Hampaita tehdään taas oikein koko pienen elon voimalla. Jatkuvaa karjumista, huonoa syömistä, tavaroiden paiskomista, yleistä viihtymättömyyttä - tätä kaikkea on ilmassa. Pelkään, että pian minäkin otan samat opit ja ryhdyn moiseen touhuun. Itse kun käy täysin lyhyillä valoilla, tuntuu tälläiset päivät todella ankeilta.

Nyt ulkona paistaa aurinko, mutta ei todellakaan kiinnosta lähteä märkään maastoon reippailemaan. Ei reippailuta, ei pätkääkään. Kenkiä pitäis tuolle ukolle kattella, mutta ahdistaa juosta kaupoissa joissa hinnat ovat hunajaa ja koot liian isoja. En todella maksa yli 40-euroa tuon vielä kävelemättömän natiaisen kengistä. Kumisaappaat pitäis löytää, mutta kun niistä pienimmätkin kääntyvät kontatessa jaloista ympäri. Toinen on kontillaan mutta terät osoittaa taivasta kohden. ''Jei''

Nyt tarttis jonkun todella hyvän ankeudenkarkoitusloitsun. Tai päiväunet. Ensimmäinen on mahdollista, toinen ei. Tuo hammasmaakari on nimittäin nukkunut pian kolme tuntia päiväunia. Kaiken lisäksi, aamulla herättyään sammui sitten yhdeksältä päiväunille. Nukkuu, Nukkuu ja Nukkuu. Kunhan nukkuu myös yöllä. Eilen jäi päiväunet todella vähin reissupäivän takia, joten kaipa tuo nyt karhuaa niitä univelkojaan takaisin. Olis karhunnut aamulla....

Valivali, kiti kiti.

Piristäkää minua!

(kiitos, anteeksi ja kuulemiin)

Melkonen myräkkä!

Huh hujaa mikä sää oli tänään! Itseasiassa, sinänsä minua ei haittaa, vaikka taivaalta sataisi pikku-ukkoja poikittain. Mutta tänään oli vuorossa Kvtuki57 perinteinen perheiden retki mustasaareen. Matkaan käytiin puolelta päivin Taivalsaaren laiturista, veneen keikkuessa kuin lastu aallokossa. Jo ensimmäinen askel laiturilla sai minussa aikaan efektin nimeltä ''öäääääh'' - en todella ole merikelpoinen tapaus. Onneksi vesisade hellitti pian ja jäljelle jäi vain reipas tuuli!

Iloista oli huomata, miten nopeasti sitä on sujahtanut ''piireihin''. Laiturilla seisoskelevista ihmisitä tunsin valtaosan ja nappulatkin kaikki olivat entaalta tuttuja - muut vähintäänkin nimeltä tunnettuja. Iloisia ''Morjensseja ja Heippoja'' kuului kaikkialta, puhumattakaan meidän Kvtukiporukoiden henkilökunnan iloisista ''voi kun ihanaa kun tulitte'' huuhdahduksista. Olen miettinyt lähiaikoina, mitä kaikkea pitää kiittää että tämä vasemman ja oikean korvan tila on näinkin hyvässä kunnossa- listalle joutaa automaattisesti kärkipäitä pitävä Kvtuen väki.

Mustasaari on kaunis paikka, luonnon helmassa ja kauniisti huollettuna. Lapsiperheen vetonaulana on puput, kanat ja ennenkaikkea lampaat! Pääsimme taputtelemaan kevään pieniä karitsoja, joista suloisin oli musta villatumpun näköinen pikkuelikko, jolla päälaella oli blondi permanentti. Äiti tunnustaa tästä välistä, että laps ei noista kävelevistä paisteista (isänsä mielipide) välittänyt yhtään, minä taas rapsuttelin pitkään ja hartaudella - lähes sai isäntä ja R-täti raahata minut irti näistä suloisista luontokappaleista! Kertakaikkisen hurmaavia elikoita! (Mieleen putkahti hiljattain lukemani lammasdekkari; ''Murha Laitumella'')

Luonnon helmassa oleskelu sai pikaisen päätteen, kun saaren väki ilmoitti leikkipuiston, luontopolun ja metsän olevan kiellettyä aluetta kaatuvien puiden vuoksi. Tuuli oli yltynyt niin hurjaksi, että ihan tosissaan meinasi tukka lähteä päästä. Parit (onneksi tyhjät) vaunut kaatuivat tuulen voimasta ja minikin meinasi karata kun tuulenpuuska tarttui vaunun kuomuun! Onneksi sisätiloissa oli tarjolla laittoman suuria korvapuusteja ja kuumaa kahvia!

Päivä oli oikein onnistunut. En voi kylliksi korostaa vertaistuen voimaa - on ihana nähdä eri-ikäisiä erityisen ihania lapsia. Tapaamalla heitä voi lannistaa sitä huolipeikkoa joka aina silloin tällöin tunkee inhottavan nokkansa ajatusmaailmaani; kaikesta huolimatta nämä lapset pärjää ihan varmasti!

Kiitos siis vielä kerran, kanssareissaajat ja Kvtuki57!

Vapauden kaiho soi...

Meillä asuu pieni protestoija. Aamuisin alkaa äänekäs ilmoittelu diktaattorin hirmuvaltaa vastaan - Äiti tahtoisi nukkua.

Aluksi kuuluu ''Huuuu? Huuuu? Brrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr!!!'' (huhilua ja päristelyä)

Tämän jälkeen kuuluu rytmikäs ''rrrrrrrrrrumps-rrrrrrrrrrrrrruuuuuuumps-ruuuuuumps'' eli viikon luontoääni; tutin muoviosan kolina pinnäsängyn pinnoja vastaan. Tässä vaiheessa päästä usein huudahduksen, että nyt pää tyynyyn pentu. Iso virhe, protesti jatkaa nimittäin kasvuaan.

Pian kuuluu ''kops'' jonka jälkeen kyseinen ääni toistuu yhtä monta kertaa, kuin tutteja vuoteessa on. Eli keskimäärin 3-6 kolausta. Tutilla yritetään heittää äitiä. Jokaisen heiton jälkeen pieni nenänpää pilkistää pinnasuojan lomasta, minne asti ampu osui. Pienin käsin kiskotaan itsensä polviseisontaan, jotta näkyvyys olisi taatumpi. Nyt on jo Äiteellä nauru herkässä, vaikka uni vielä maittaisi. Tutti suuhun, pentu vaakatasoon ja käsky: ''Nyt nukutaan''

Viimeistään tässä vaiheessa alkaa kälätysmekkala joka sisältää naureskelua, huutelua ja karjahduksia. Epätoivon hetkellä itkun tuhertamista. Toimitus pyytää huomioimaan; TEKOITKUN tuhertamista.

Tänä aamuna tehtiin pohjat; päätin nousta ylös kun pinnasängyn reunan yli ruvettiin hirveän ähkinän saattelemana punkeamaan tyynyä. Fine, herätään sitten. Pian ois ollut kaikki petivehkeet pientareella.

Kai aamu armas sarastaa

Ja aurinkoinen heijastaa

Nuo synkät pilvet varjostavat viel'

Jylhät vuoret ompi vapauden tiel'

Oikein/Väärin/eos

Äitiyden uuteen elämysmaailmaan kuuluu tottuminen ohjeisiin. Joka paikasta tulee neuvoa, ohjetta, käskyä, pyyntöä, kehoitusta, rohkaisua ja lannistusta. Täydellinen äitiys on urakalla rakennettu myytti, jonka kysenalaistaminen aiheuttaa vähintääkin mellakan. Elomme ensimetreillä kuljin kuin lauhkea lammas ohjeiden ja suositusten maailmassa, kuvitellen että se kuuluisa Hyvä Äiti tekee niin, kun sanotaan. Omallatapaansa, vaikka raskausaikana luotinkin itseeni hieman enemmän ja ahdistuin ihmeellisistä ovista ja ikkunoista tursuavista ohjeista, katosin jonnekkin äitiyden mikämikä-ihmemaahan.

Tunnustan syntini nyt julkisesti.
-Lapseni juo yhä 1v ja 4kk iässä päivittäin tuttipullosta. Rehellisesti, ei liikuta pätkääkään se, että joku superäiti kertoo ettei niin saa tehdä. Neuvolan tätkikin totesi, että onneksi olkoon, teillä on selkeästi oma, viisas suunta. Tärkeintä kun on, että se lapsi JUO!

-Lapseni syö pääasiallisesti purkkiruokaa- ihan oman laiskuuden vuoksi. En tahdo tuhlata niitä muutamia vapaa-hetkiä hellan ääressä. Aina, kun meille tekemämme ruoka on sellaista, että laps sitä voi syödä, saa hän syödä. Mutta usein syömme salaatteja tai sellaisia ruokia, joilla tuo hankihyttynen ei tule ruokituksi. Joten Piltti, Bona, HiPP ja semper; kiitos että kokkaatte lapseni ruoat!

-Lapseni syö tuttia. Joku elämää viisaampi (ja todennäköisesti lapseton) on informoinut, että tutista tulisi luopua mahdollisimman aikaisin. Juu, ei käy. Omasta sikamaisesta mukavuudenhalustani sekä lapsen suun motoriikan tuesta käsin totean, että senkun lutkuttaa. Katsellaan likempänä kaksivuotispäivää, mikä meno.

-Huonona äitinä olen tartuttanut taatunvarmasti sen elämää suuremman ja pelottavamman kariesbakteerin lapseen. Ja tartutan yhä. Lusikka livahtaa kuin huomaamatta aina välillä omaan suuhuni. Jos lapseni on isompana hammaslääkärin lomakassa, syytettäköön silloin minua. Nyt en jaksa syyllistyä.

-Kestovaippailu. Edelleen, mun mielestä kestovaipat on suloisia ja käteviä. Oman väsymyksen kuitenkin ollessa sitä tasoa, että sängystä ylösnousukin käy haasteesta, ovat ne jääneet koristamaan laatikkoa. Pakattakoon ne seuraavaa natiaista varten, koska Mie En Jaksa. Ne toimivatkin parhaiten ensimmäisen puolen vuoden/vajaan vuoden ajan, nyt ei enään vaan ole sitä ''The Fiilistä'' - pelastetaan planeetta jollain muulla tavalla.

- sokeri, tuo epäterveellisen ravinnon suurin linnoitus. Tunnustan. Tämä vesikidutuksen verrattavissa oleva synti on todella käytössä silloin tällöin. Lapsi saa maistaa suklaata, keksejä ja muuta, oikeastaan kaikkea (paitsi alkoholia) mitä vanhemmatkin syövät. Lähes kaikkea saa syödä, jopa hyvinkin suolaisia asioita on maistettu. Enkä sitäpaitsi ole kokenut ollenkaan huonoa omatuntoa siitä, että laps tykkää syödä makkarakastiketta ja pottumuusia. Ainakin on kaloreita!

- Kärttyily. Kärttyilen välillä lapselleni, mutta elämä on. Osaan pyytää anteeksi ja hyvitellä. En toki ole ylpeä käytöksestäni, mutta en myöskään suostu uskomaan että pilaan jälkikasvuni tulevaisuuden huonoilla päivillä. Lapsijeesustelijat kun tuntuvat olevan sitä mieltä, että piltille pitää aina hymyillä ja olla ah-niin-ihana. Minäpä olenkin vain Ihan Tavallinen Nainen ja Ihan Tavallinen Äiti.

- Hanki linjasi kuntoon, harrasta, ole seksikäs jne... En ole, olen onnellinen äitivalas. Toki olisi mukava olla hoikempi, fiksumpi, kauniimpi, urheilullisempi ja sataa muuta asiaa - mutta kun en ole, niin en ole. Tärkeämpää, kuin edellämainitut on kuitenkin se minun oikean ja vasemman korvan välinen tila. Olen suhteellisen onnistuneesti osannut päättää, että jos en kelpaa tälläisenä - antakee olla. Uskon, että kun arki muuttuu ja mieli löytää uusia uomia, löytyy myös se parempi balanssi. Jo nyt olen jättänyt punaisen lihan ja liiat hiilarit, yrittäen siihen puoleen kiloon rehustoa päivässä. Riittäkööt, sanon minä!

- Olen välillä kateellinen, inhottava, kakkaa puhuva, muita arvosteleva, laiska, saamaton, ilkeä, raivoava, itsekäs, omanapainen naismonsteri. Mitä sitten? Minulla ei ole mitään sopimusta kirjoitettu elämästä, että lupaan olla aina parhaani mukaan Äiti Teresa. Pah - en ole. Välillä saa olla hirviö, jotta se kaunotarkin sieltä löytyy.

Täten olkoot suurimmat syntini tunnusettu! Vieläkö te tykkäätte musta, vai soitatteko äkkiä äkkiä lastensuojeluun; APUA- se ei kestovaippaile :D

Äitiyden laatukäsikirja.

Laatukäsikirja on asiakirja, jonka organisaatio (tässä tapauksessa Vinkeän Perhe) tarvitsee varmistaakseen prosessiensa vaikuttavan suunnittelun, toiminnan ja ohjauksen.

Nykytilan kuvaus:

Organisaatio on mielenkiintoisessa, muutostilaa edeltävässä vaiheessa. Lähiaikoina sitä on ravisuttaneet sisältä käsin syntyneet ristiriidat, joiden alkuperä on kartoitettavissa riitämättömään ennakkointiin sekä ontuvaan kommunikaatioon. Kuitenkin, jatkuvan muutoksen tilassa on organisaatio oppinut joustamaan ja tarkastelemaan kriittisesti sekä rakentavasti sekä kokonaisvaltaista toimintaa että yksittäisten jäsenten rooleja. Esimerkkinä mainittakoon yksikön Pääjohtaja, joka on tehnyt selväksi mm. riittävän äänenkäytön tarpeellisuuden sekä aktivaationtarpeensa.

Organisaation työntekijät ovat pyrkineet parhaan ammattitaitonsa mukaan toteuttaamaan ja edustamaan Pääjohtajan toiveita. Yksikön Puheenjohtajana toimiva ainoa organisaation naaraspuolinen edustaja on taasen tuonut kehitystarpeet normaalia äänekkäämmin- ja useammin kuuluviin. Tästä on herännyt pientä valtakapinaa miesväestössä, varsinkin Toimitusjohtajan kannalta. Toimitusjohtaja on omaksunut uudenlaisia epätyypillisiä työskentelystrategioita liittyen kodinhoitoon, kuitenkin lisäämällä taitoihinsa vähemmän pidetyn ''Nalkutus'' taidon. Organisaatio kokonaisuudessaan toki iloitsee jokaisen yksittäisen jäsenen kasvun sekä kehityksen hetkistä, olkoot ne kenellä vain. 

Kehitystarpeet tulevaisuudessa:

Jatkossa organisaation tulee kiinnittää huomiota yhä kasvavaan kommunikaation tarpeisiin. X-akselilla hiipivä väsymys satunnaisesti piirtää epäedullista käyrää kohti Y-akselin vatutusta. Näinollen käyrään tulisi saada hankittua riittävästä nostovoimaa ja substanssia. Onkin oikeutettua sanoa, että ongelmatyökalun tehtävänä onkin mallintaa kehitystarpeiden ensisijaisia projektisuunnitelmia.

Näinollen tahtotilan status tulisi olla riittävän kantava. Listattakoon ja tehtäköön tiettäväksi projektisuunnitelmaan seuraavia kohtia;

- Pääjohtajan tarpeet tulevat organisaation sekä sen yksittäisen jäsenen tarpeiden edelle. Hän myös pitää motorisesti ja kognitiivisesti nousujohteista uraansa yllä, saaden työyhteisön täyden tuen projektiinsa.

- Puheenjohtajan tarpeena on saada riittävästi interaktiivisuutta yhteistyötahojen kanssa sekä hänelle on taattava riittävä taukoaika jotta tendenssi koko organisaation eduksi pysisi noususuhdanteisena.

-Toimitusjohtajalle on tarpeen saada riittävä teoria- ja tietopohja jotta työskentelyolosuhteet Juhannuksen jälkeen organisaatiomuutoksen kourissa, pääkonttorilla ilman lisätyövoimaa sujuisi mutkatta. Hänelle tarjottakoon organisaation rajallisesta budjetista riittävästi koulutusaikaa kollegoiden kanssa. 

Yhteenveto:

Organisaation työskentely saavuttaa puolitoistavuotiskatsauksessaan kiitettävän arvosanan, vaikka jokaisella yksikön työntekijällä on  tavoitteita täytettäväksi. Variaabeleja on runsaasti päivittäisessä toiminnassa, mutta riittävän struktuurilla ja realistisella induktiivisella päättelyllä voidaan saada tendenssi positiiviseen. Käytännön täytyy siis turvautua tarkoituksenmukaisiin keinoihin, eikä sortua absurdeihin oletuksiin.

Laatukäsikirjan päivitystä tullaan jatkamaan tarpeen mukaan.

Kiitos ideasta J:lle. Tämä on nimittäin erittäin tärkeä, jalostamisen arvoinen asia!

Voiko ihanammin...

 ♫♪♫♫♪♪♫♫♫♪

...homma enään luistaa! 

Onko ihanampaa neuvolaa kuin tää? 

Paino nousee kirkkaimin, 

ruoka laskee parhaimmin, 

onko ihanampaa, kuin on täää!!!!! 

♫♫♪♫♪♪♫♫♫

Niin, jos ette rivien välistä lukeneet ja aloittaneet rytmikästä hoilaamista, tehkää se nyt. Iloksemme voimme ilmoittaa, että meidän pensaspumpuli alias hankihyttynen nimimerkillä kuivan kesän rantaruoko, on viimeisen kahden kuukauden aikana muhevoittanut varttaa peräti 600 grammaa!!! Tämä on mahtavaa, eli kaikki taisto jota pöperöinnin eteen on tehty, on tuottanut haluttua tulosta. Neuvolantätikin pompahti ilosta kun näki vaa'an lukemat. Yhä edelleen paino/pituussuhde suhaa jollain -15% käyrällä, mutta tasanen käyrä onkin ollut. Ne kirotut tarpeelliset käppyrät piirtää kaunista, omaa siksakkia viivaansa johon lääkärikin on erittäin tyytyväinen. Ehkä sittenkään en leipäse tuota 9 kilon painorajoitteella olevaa turvaistuinta ikkunasta ulos, kun nyt on saatu painoksi jo 1v ja 4kk eletyssä iässä 8 kaunista kiloa kera 640 gramman. Hiphip - HURRAA!!! Joten, nyt jatketaan iloisia kiloja keräten (lapselle, äidillä on riittämiin...) jotta saadaan kasvuvoimaa - ilman biolania.
(Pituutta tällä kertaa istutettiin lapseen vain puolitoista senttiä, mutta vuoroinhan nämä kasvuspurtit tulevat)


Toinen ilonaihe oli tämänpäiväinen päiväkotiin tutustuminen. En voi kyllin selkeällä suomella sitä paremmin kuvata; Homma meni täydellisesti! Mini on siis saanut avustajan, ryhmäavustajan, jonka homma on jeesata ryhmän erityislapsia, joita on ja tulee olemaan (ilman muiden yllättäviä diagnooseja) tasan yksi! Eli ryhmäavustaja on anottu nimenomaan Miniä varten, ja kai nyt yksi Mini voi kokonaisen ryhmän verran hurmata persoonallaan. Eli, avustaja on Miniä varten. Tämän lisäksi ryhmässä on vakkarina 3 työntekijää, päiväkodin opettaja ja pari hoitajaa. Vielä repertuaariin laitetaan mukaan yksi kappale oppisopimusopiskelijoita, on lopputulema seuraava: kaksitoista lasta ja viisi aikuista! Voiko oikeasti parempi munkki edes osua!

Tämän lisäksi, Mini tunsi paikan aivan kodikseen. Jutellessamme henkilökunnan kanssa nurkkapöydässä, muiden lasten nukkuessa, lähti lapsukainen tutustumisretkelle. Konttasi toiseen päähän huonetta, rysäytti lelulaatikon auki ja aloitti puuhaamaan. Aina välillä huudellen, että oottehan vielä sielä. Lasten herättyä yksi hoitotädeistä nappasi Napukan syliin ja muut lapset (ketkä nyt uskaltivat) tulivat moikkaamaan. Mitä tekee Mini? Istuu ku tatti tädin sylissä, hymyillen ja innokkaasti muita lapsia tarkastellen! Ei parkua, ei kauhua, ei vaatimusta äidin syliin. Ihankuin hää ois aina siellä ollut, kuin ois kotiinsa tullut. Parut ehtii vielä monasti päästä lapselta ja vanhemmilta, kun totuttelujakso elokuun lopulla aloitettaan. Mutta mulla on NIIIIN hyvä mieli koko päivähoitohommasta, että tänään jutellessani pomon kanssa totesin, että ehkä sittenkään en tee koko syksyä lyhennetyllä työpäivällä; jokatapauksessa laps kannattaa hakea hoidosta vasta kolmen jälkeen, kun välipala on syöty. Ja isänsä natiaisen päiväkotiin aamulla vie, niin ei se päivä lyhene siitä juuri ollenkaan, teenkö 6- vai 8 tuntista työpäivää.

Nyt ekan kerran ihan todella on sellainen iloisenpampuloiva olo, että hei, MÄ PÄÄSEN töihin! Hoitotädit, ympäristö, kaikki puoltaa sitä että tää homma ei voi kuin mennä hyvin. Tulkoot ''tarhaflunssat'' sun muut alussa, me pärjätään. Upeeta!

Luksusta koiruudelle!

Nyt se on valmis!

Brunon oma, hieno peti. Vanhasta, kulahtaneesta pedistä maalattiin pirteänvihreä koiran laiskanlinna. Patjana toimii vanha äitiyspakkauksen patja jonka päälle ompelin irrotettavan päälisen. Jo kelpaa viettää koiranpäiviä! 

Tässä kuvassa siis peti aiemmin, sisältäen meidän ''Cujon'' - ärrieri suoraan Hell-singistä. 

kas vain kun kasvain ei kasvanutkaan vain!

Kiirettä pitää, joten menkööt listamaisena nämä meidän kuulumiset:

- Kasvainten kasvatusarakka on päättynty hyvin. En ole siis onnistunut kasvattamaan taikaisin aikaisemmin minussa kasvaneita kasvaimia, kappas vain. Parin viikon päästä rintarauhaskirurgin pakeille, koska edelleenkin nähtävissä feelua kasvainten kasvupaikalla - harmitonta kuitenkin.

- Napun kelto soitti ja ilmoitti ilouutisen joka meinasi aiheuttaa riemuhuutokohtauksen kirjakaupassa (Tyydin vain hyppimään tasajalkaan ja suhisemaan luuriin ''jes jes jes jesssssssss'') - päiväkotiura urkenee upeasti, avustajan turvin! Tämä on riemujuttu, avustaja on ryhmäavustajan nimikkeellä, mutta meidän kupeittemme hedelmä on ainoa avustettava. Apua tuo tarvii lähinnä viittomissa, osallistumisessa ja ruokailuissa sekä liikkumisessa. Mutta tähän esitän vienon manauksen maailmanuskon jumalille;

''Ollos avustaja iloinen

ihan sama moniko kiloinen

ymmärtäkööt eron tärkeän

-avustamisessa 
ja puolesta tekemisessä-

tahdon siis tyypin järkevän!

muuten mukaan päiväkotiin änkeän

ja näkevät äidin ankean''

- sain tänään käytyä lääkärin jälkeen vaatekaupoissa ja viimeinkin ihan kivoja kesärytkyjä tarttui mukaan. kuinkas ollakaan, löysin itseni taasjälleen Nanson rekiltä.


Ja jotta ei liian pirteäksi mentäisi, kannattaa kurkata tämä uutinen:
''Keskoslasten vanhemmat kuolevat muita useammin sydäntauteihin''

Herkkuhavaintoja.

Muistiin itselleni;

- Mascarpone ei ole niiden kaikkien kalorien arvoista. Ei varsinkaan mansikoiden kanssa, vaikka kuinka ohjeen mukaan sämpläsin siitä kerman kanssa ''mukaherkkua'' - joten, jääkööt moinen turhuke.

- Kun on viettänyt pitkät ajat syömättä punaista lihaa sekä vältellyt turhia hiilareita, ei kannata ihmetellä jos megasatsi cabonaaraa (ja valkoista jauhopastaa) aiheuttaa jonkinverran infernaalista vatsakipua ja pahoinvointia.

- Valkoinen suklaa ei ole suklaata eikä sitä kannata hetken heikkopäisyyden perusteella mennä ostamaan. Yök. 

- Älä kysy luontaistuotekaupasta apua vaivohisi, ellet halua kävellä sieltä ulos kassi täynnä erinäistä pilleriä ja troppia, sekä lompakko huomattavasti kevyempänä.

- Jos ajattelet että kokisesta saa pikana herkkukylmää herkkupäivänä laittamalla sen pakkaseen, ota nyt hyvä nainen se pois sieltä max. tunnin päästä. Muuten istut jäisen limukkapullon kanssa ja kiroat, kun et sittenkään saanut karkkipäivänä kylmää colaa. 

- Jatkossa voisi sen herkkupäivän menun suunnitella vähän paremmin kuin kaupassa, hysteerisen ''mulla on yks päivä viikossa jolloin voin syödä mitävaan'' himon vallassa. Kotiintullessa kassi on täynnä juttuja, joita sittenkään ei vaan tehnyt mieli.

Eipä muuta. Muuta kun vatsakipua ja turvokkeista oloa. Burb.

äääääääää-äyh ja pari huitasua.

''Otatko puuroa?'' 
äää-äh öööö  öh-ööh-öh

''No haluutko vai et?''
 pa-pa-pa-pa-baaaaaaaaaaah
 
''Ei sitte, laitetaan pois''
 ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄ-ÄÄÄRHHHGGGG (plus innokas huitominen käsillä)
 
''Ole hyvä''
 mmmm-mmm-MMMMM--- nammmmmmmmm


... ja sama viitottuna.

Kuvan lähde: Papunetin kuvapankki, www.papunet.net,; Elina Vanninen

Ensimmäinen official tarkoituksenmukainen viittoma on hanskattu. Kuinka yllättävää, se on ''Koira''- kuvakirjojen koirakuvat viitotaan. Kysymys, missä Burno saa vastaukseen innokkaan viittomisen kera innostuneen pälyilyin. Ainoa vika vaan, että kysymykseen ''Haluatko'' on nyt vastaus ''Koira'' - mennään nukkumaan ''Koira''- luetaanko ''Koira''. Noh, ehkä tuo into vielä keskittyy muidenkin viittomien hanskaamiseen, Napusta on vaan kiva nähdä kun aina viittoessaan vanhemmat toteavat ''Hyvä, se on koira''. Ja voi sitä riemua mikä riittää, kun Mini osaa vastata ''koira''! 

Kesken kaiken...

Keskonen on vastasyntyneeseen lapseen liittyvä ilmaisu, jolla viitataan raskauden ennenaikaiseen keskeytymiseen. Keskosuus määritellään yleensä raskausviikkojen ja/tai sikiön painon mukaan. Keskosuudesta on kyse, jos lapsi syntyy raskausviikkojen 22 ja 37 välillä. Normaali raskaus kestää 40 viikkoa, mutta raskaus katsotaan täysiaikaiseksi aina viikosta 37 alkaen ja virallisesti yliaikaiseksi vasta raskausviikon 42 täytyttyä. Jos lapsi syntyy ennen 22. raskausviikon päättymistä, käytetään termiä "keskenmeno", ja sen jälkeen termiä "ennenaikainen synnytys". Usein nimitystä 'keskonen' käytetään myös lapsesta, jonka syntymäpaino on alle 2 500 grammaa. Alle 1 500 gramman painoisena syntynyttä lasta kutsutaan joskus tieteellisissäkin yhteyksissä pikkukeskoseksi.

Keskonen. Keskenkasvuinen, vielä liian pieni. Ei pärjää itse, pärjää jotenkuten kun Suuret ja Viisaat lääkärit auttavat. Äiti, keskenkasvuinen äitiyteensä, iästä viis. Ennen aikaansa rooliin sovitettu, lupaa kysymättä, tietämättä jaksaako sittenkään, äitikään. Isä, paukautettu keskelle sairaalaa, rooliin, uuteen tilanteeseen. Tässä letku, tuossa pumppu. Pidä tätä, siirrän tuota, varo happimaskia. Nyt tippuu maito, hyvä että äiti pumppaa. Hienosti saa maitoa. Isä seisoo, statistina teholla, keskoskaapin ääressä. Tekee minkä pystyy eikä pysty juuri mihinkään. Äiti ei tiedä, kuka on, missä ja milloin tähän tupsahti. Avaruuskapselissa köllöttää 1450 grammaa ihmisen alkua, pientä, hentoa, täynnä taisteluntahtoa. Mutta vanhemmat eivät sitä tiedä, maailma on vieras ja kaikki yhtä avuttomia. Taustalla piippaa sykeet, verenpaineet, happikoneet. On vieraita sanoja, vääriä nurkkia, tuoksuja jotka eivät kuulu vauva-aikaan. Desiä, lääkettä, puhdistusainetta, steriiliä vettä. sektiohaavaa kiristää, se aukeaa toisesta reunasta, mutta äiti ei valita, kun saa olla lapsensa kanssa. Hoitajat pakottavat parempaan tuoliin, tuovat mehua kun näkevät, että kohta tippuu yksi äiti. Ei teho-osaston lattialle voi kaatua, liikaa letkuja, voi tulla liikaa vahinkoa.

Letkuja ja tippoja, koneita jotka humisee.
Ihmisiä, jotka määrää, antaa luvan, käskee ja ohjaa.

Vanhemmat ovat vieraita, väärässä näytelmässä, ei sen näin pitänyt mennä.
Kuitenkin, ehkä vielä uskallan vähän koskettaa, ehkä uskallan varovasti kuiskata ''Rakastan sinua, Sintti''  - mitä jos tämä otetaankin pois?

Kuluu  päivä, viikko, toinenkin. Kolmas. Matka vain jatkuu. Päivästä toiseen, on ylämäkeä, alamäkeä ja kaikenlaista kuhmuraa siinä reissulla. Että uskaltaako tässä jo miettiä, tuleeko nyytti kotiin koskaan? Lääkäri soittaa ja kertoo, nyt lähtee lanssi, poika kapselissa, kahden hoitajan kanssa. Määränpäänä teho-osastolta lasten valvontaan, omaan lähisairaalaan, taimitarhaan. Äiti seisoo vieraan, ison sairaalan aulassa ja sopertaa vahtimestarin luukulla. Mun keskenkasvuinen tuodaan tänne, mikäköhän osasto, miten meen ja minne? Kertoo, portaat ylös ja 7 kerros. Osaston ovella kurkin sisään, täällä joku hymyilee, mitä, tuolla nauretaan? Ei tälläista paikkaa ole? Me ollaan asuttu siellä, missä pelko puree koko ajan niskaan, missä kylmä hiki virtaa jatkuvasti. Veriarvo, verenpaine, verinäyte, diagnoosi, asentohoito, lämpökaappi. Täällä joku todella nauraa.

Ihana hoitaja ottaa vastaan, minä tärisen jännityksestä ja yritän salaa pyyhkiä kyyneleitä. Hanat aukeaa, kun näen että täällä on ihan oikea sänky meidän lasta varten. Ei happikaappia, ei tuhansia letkuja, ei pumppuja, tippoja, ei kanyyleita. Outoa, ootteko tosissaan? Lanssilla saapuu tärkein toimitus päällä maan. Nyt me ollaan täällä!

Maitoa varovasti, ei liikaa. Ehkä tänään jo 10ml pullosta.
Nenämahaletku on aina liian pitkä, aina tiellä.
Pieni, hukkuu syliin, uskaltaako antaa suukon vai tuleeko pöpöjä?
Lisäravinteita, tissimaitoa, pumppaamista, lisää rasvaa, mikä on paino, onko tullut liikaa, turvotusta, keuhkopöhöä, atelektaasia?

Kuluu pari kuukautta. Lääkäri kertoo, että nyt saatte lähteä kotilomalle jos tahdotte. Ilo on suunnaton. Ihanko todella? KOTIIN? Tämän kanssa? Pieni ja onneton, niinkuin äitinsä koko sairaalamyllyn keskellä. Mutta minähän pärjään, minun lapseni, nyt sen jo tunnustan. Voin huutaa keuhkojen täydeltä, tämä on minun pentuni, pysykää etäällä!

Pitkät yöt, loputtomat syötöt.
Tissipupun murina, kello joka herättää 3 tunnin välein, 4 kuukauden ajan.
Väsymystä ja iloa, kiitollisuutta, pelkoa ja kaikkea. Liikaa tunteita kerrottavaksi sanoin, voi kun olisi taiteilija, maalaisi maiseman tunteista, peloista, rakkaudesta.


Tyydyn suukottamaan poskea ja vierittämään pari kyyneltä. Ihan vain onnesta.

Menee vuosi, kuukausi kerralaan, hei me pärjättiin! Isästä, tuosta sairaalanäytelmän statistista tulee pääosan esittäjä, äiti uskoo viimeinkin että roolivalinta osui nappiin; mä olen tämän kotioperetin tähti. Kaiken keskellä käsikirjoittaja, pikkukeskonen, roolien antaja ja sanelija.

 syö nyt lapsikulta. Lääkärit sanoo, että olet liian hoikka

 söit jo viikon hyvin, anna mennä, osaat kyllä.

Ohjeita ja neuvoja. Ventovierailta ja tutuilta.
Muut osaa ja kertoo, ohjeistaa ja valistaa.
Itse seison kuin tikku lumikasan huipulla.
 Että tästä pitäis valita.

Jo iso, pieni mies. Ikää  jo 16 kuukautta elettynä, silti pieni kuin hyttynen hangella.
Kahdeksan kiloa ja rapiat.
Alin käyrä, pituutta kuitenkin riittää. Älä ressaa.

Kyllä se syö kun on nälkä. Mutta kun ei syö. 

Keskosuus on matka joka on pitkä. Mukanaan se kantaa tuhasia tunteita joista jokainen kulkee onnen ja alimman epätoivon rajalla. Joku sanoo, laske jo irti, meni jo. Elä vatvo. Minähän vatvon. Nyt itken ne, mitä en uskaltanut itkeä aiemmin. Puran ne pois painamasta, annan tunteiden virrata ja kyynelten tehdä kanavat silmäkulmiin.

Oma äitiys on kyseenalaistettu jo siitä, kun lapsi vietiin kohdusta kiireellä kaksi kuukautta ennen aikaansa lääkärien saattelevien sanojen kanssa ''lapsellasi on parempi muualla kuin vatsassasi''- sitäkään en osannut. Meni aikaa ja kului päiviä, välillä vaikeita ja välillä helppoja. Mutta nyt olen minä oman lapseni asiantuntija. Tiedän, miten tätä palettia pyöritetään.

Kulta pieni.
Pieni.
Pieni sinä olet. Aina hieman liian pieni.

Mutta olemukseltasi suurempi kuin yksikään huippuvuori.
Vaikutat enemmän maailman virtoihin kuin mikään.
sanelet marssin tahdin.

Meidän perheen pääosan esittäjä.

Tuunailua!

Brunolla on puinen oma soffa, herran oma valtakunta. Pitkän aikaan se on ollut ruma ja tylsä, nyt se sai uutta väriä pintaan! Meinaan vielä ommella sävyihin sopivan patjanpäälisen, niin jo on koiralla hyvät oltavat! Isäntä otti ja tarttui maalisutiin, värinä Tikkurilan ''Lime'' - kaukana limestä, mutta vanhanvihreän ja limenvihreän hemaiseva välimuoto.

Lisää kuvia projektista, kun se etenee. Ihanaa!

Makeannälän iltahuijaus!

Iltaisin iskee kamala Mums Mums. On saatava jotain hyvää, mieluiten nythetinopeasti. Ahteri on levinnyt siihen malliin että hävettää, vaikka paino laskikin yhdessä vaiheessa aika lailla rätisten. Mitenkäs muuten, kuin syömällä, on sen massansa takaisin hankkinut. Kesä kuitenkin helpottaa; on tarjolla ihania marjoja ja kasviksia, kotimaisia herkkuja sekä paheena vielä tässä vaiheessa ulkomaiset herkutukset. 

Tässä siis makeannälän iltahuijaus Ála Vinkeän Mamma

- Maustamatonta jugua himon verran.

- 1 desiin n. 1teelusikallinen luomuvanilijajauhetta (aitoa kamaa, alusta loppuun!) tai vanilijahimon mukainen määrä. (Itse suosin punnitse-ja-säästä kaupan jauhetta, tai sitten ruohonjuuresta, siellä hinta vaan korkeampi!)

- Omantunnonverran sokeria, itse laitan pari hyppysellistä

- Tuoreita marjoja tai hedelmiä, itse suosin mansikoita ja mustikoita, kun niitä nyt saa ( toistaiseksi ulkomaanherkkuja, mutta olkoot)

Ääntä kohden!

Väsymyksen anatomiaa...

Väsymys. Läsnä jokaikisessä lapsiperheessä, läpi maailman. Väsymystä aiheuttaa monella eri taholla moni eri asia. Arki, kiireet, stressit, yöheräilyt, pohjaanpalaneet kaurapuurot, likapyykit ja tuhannen lista kaikenlaista.

Väsymyksen parhaana kaverina on syyllisyys. En taaskaan jaksanut, en pystynyt, en viitsinyt. Olin huono äiti, paska puoliso, vittumainen kaveri. En taaskaan jaksanut olla kiitollinen siitä kaikesta, olla tyytyväinen, olla levollinen kaaoksen keskellä. Jäi taas käytöstavat aivojen kanssa hattuhyllylle.

Itselleen on vaikea antaa anteeksi olla väsynyt. Kun pitäis olla kiitollinen, että on tämä lapsi. Ja kiitollinen pitää olla että hän on terve. Aina pitäis jaksaa kiittää ja kumartaa. Kun on taustalla kaikenlaista, ei kehtaa valittaa julkisesti. Kun sillon mun väsymys niputetaan samaan kasaan sen kanssa, että meillä on Napulla kehitysvamma. Hevonkakkaa - olkoot kuinka vaan tavis, epätavis, semitavis, puolierkka, täyserkka tai kehari, on vanhemmat taatusti väsyjä jossain vaiheessa. Väitänkin röyhkeästi, että vaikka meidän nassikka ois kromosomeiltaan oppikirjaversio, olisin silti naatti.

Taustalla painaa edelleenkin keskosarki. Keskospelot, keskoshistoria, keskosravinto- se kaikki. Minin paino kun ei meinaa vieläkään ahkerasta ruokinnasta huolimatta nousta, ei millään. Neuvolakeikka on viikon päästä, katsotaan mitä täpsä sanoo. Melkeinpä toivoisin jo lähetettä ravintoterapeutille, ihan sen vuoksi että sais kuulla meneekö nää sapuska-asiat päin honkia vai ollaanko oikeilla jäljillä. Uusin lisä ravintoon on smetana (greit, pentu syö kuin Kuningas) jota nakkasin päivällä pari teelusikallista mössön sekaan. 100g smetanaa on nimittäin 360 kaloria, eli jos yhden purkin viikossa sapuskoi, saa boostia pöperöön. Pinjansiemeniä ryhdyn nyt sitten kans sillontällön murskaamaan ja laittamaan ruokaan, että sais niitä hyviä rasvoja mukaan. Banaani ja avokado kun on Minin mielestä YÖK. Vanhemmilla ei valitettavasti tuota hoikkuusongelmaa ole päässyt muodostumaan...

ps. Mini oli päässyt poseeraamaan cp-terapiayhdistyksen lehteen, kollega toimii siellä aktiivina. Tänään oltiin myös lehtikuvauksissa koko kööri! Eli hihkukaa, jos meitä bongailette!