Kohti jouluaattoa!

“Joulun rauhaa, rakkautta

sylin täyden saa,

kun itse jakaa ystävyyttä,

hyvin vaeltaa.

Arjen pikku tähtiä,

jos antaa pitkin vuotta,

ei joulutaivaan kirkkain tähti

loista silloin suotta.”

-Irma Koskinen-

Nonni, nyt se on sitten täällä. Joulu. Mummo on ollut avittamassa useampana päivänä, että ollaan saatu kämppä kuntoon. Nyt iskee ihan hirveä talkooväsymys - mummo se taas ois huitonut rätti kädessä vaikka kuinka pitkälle! Uskomattomat tehot meidän mummissa! 

Nyt saa sitte lävähtää sohvalle ja nauttia. Ensimmäinen joulu lapsiperheenä - no se lähinnä meinaa sitä että täytyy ottaa vahtivuorot jouluaterian ajaksi. Vielä tässä vaiheessa tuo rääpäle ei tajua juhlan tunnusta mitään, ensi vuonna on meininki jo toinen. Saas kattoa saako repiikö miniatyyri itse omat puketit papereistaan auki... Muutama mehevän suuri paketti tuolla odottaa, taitaa äiti olla enemmän täpinöissään!!!

Alennusmyyntien aikaan meille tuleekin kauppareissu. Yhtäkkiä iso kasa vaatteita on jäänyt pieneksi! Nyt käytössä on 74cm vaatteet, 68cm vaatteet on auttamattomasti nafteja. Pitääkö tässä uskaltaa ostaa jo 80cm vaatteita?!? Virallisessa neuvolan mittauksessa miniatyyri oli 68cm - uskoisin kyllä että nyt mennään jo likempänä sitä 70cm mittaa... Venytysvirhe ja uusi mittaaja! En muista ehdinkö jo kertoa, mutta tämä uusi neuvolantäti oli kertakaikkisen ihana tapaus! Kerrankin, joku joka oikeasti kykeni keskustelemaan ja antoi sellaisia ajatuksia sekä ohjeita, jotka upposivat minunkin ajatusmaailmaan. Eikä karvankaan vertaa syyllistämistä, mini sai sitäpaitsi ämpärikaupalla kehuja! Kirsikaksi kermavaahdon päälle; täti toivotti runsaasti jaksamista tähän talveen, kun kerroin vastoinkäymisistämme. Tuntui, että häntä ihan oikeasti kiinnosti, mitä mielle kuuluu.

Miniatyyrillä on muuten nyt jo kaksi veitsenterävää pikkuhammasta. Vaikka alaleuan kulmahampaat alkoivat aluksi kiiltämään selkeimmin ikenissä, kuitenkin läpi puski ensimmäisenä molemmat alaetuhampaat. Ensin vasen joka johtaa kasvua pienellä mitalla ja nyt oikea, joka vasta pilkistää pikkuruista kärkeään pullean ikenen lävitse. Jyrsiminen on kyllä lisääntynyt, mutta se taitaa kuulua uutuudenviehätykseen! Maissinaksut katoavat rutisten!

Edellisiin viesteihin annettuihin kommentteihin tarjoan yhteenkeräävän vastauksen: Kiitos tuesta ja läsnäolosta. Jokainen kommentti on tarkasti luettu ja fiilisteltu. Nyt on ollut vain sellaista haipakkaa, etten vaan ole jaksanut vastata erikseen. Mutta, uskon että ymmärrystä heruu sieltä suunnasta.

Ennenkaikkea, rauhallista, voimaannuttavaa, akkuja lataavaa, maukasta, sikamaista ja muistojen hellimää joulua jokaiselle! 

Rakkaudella, Vinkeän Perhe

Tunneli ei ole koskaan niin pitkä ettei päässä hohtaisi valo.

Välillä on hetkiä, pysäyksiä ja aaltoja joissa ajatukset soutavat syvällä. Yksi hetki, katse tai esine voi viedä mielen vuosien taakse, pohtimaan syntyjä syviä. Miksi on elämä mennyt näin ja miksi minä olen nyt tässä. Miksi joku toinen on toisaalla, miksi joku on pysähtynyt ja toinen päässyt eteenpäin.

Tänään olen miettinyt paljon. Pieneen päähän mahtuu ajatuksia roppakaupalla, kun stressi antaa tilaa poistuessaan. Elämä on vuosien varrella heittänyt ihmisiä luokseni ja pois luotani. Toiset ovat jääneet, tiukasti, kun taas toiset ovat kadonneet ja syystäkin. Ystävyys on ollut vaikea asia, koska kuoleman ja sairauden läsnäollessa punnitaan montaa asiaa. Samoin pienen erityisyys on mielestäni vienyt mukanaan monia, mutta toisaalta olen saanut niin uskomattoman ihania ihmisiä ympärilleni.

Tänään totesimme ystäväni kanssa, että nuoruus on todellakin pesti hulluuteen - ja se työsuhde (luojan kiitos) päättyy aikanaan. Taitaapi tuo virallisesti pitää jo paikkansakin, ikänikin puolesta. Elämä on vuosien ajan ajanut minua eteenpäin. Vaikka siinä virrassa on ollut pyörteitä, on onneksi pidemmän aikaa näkynyt selkeä suunta. Ei aina, mutta pitkään. Ja ehkä se vaan kuuluu siihen nuoruuden hulluuteen, ettei osaa nähdä maaliviivaa kaikilta karikoilta.

Historiassa on ihmisiä jotka ovat koskettaneet ja liikuttaneet, muttaneet minussa jotain, jättäneet jälkensä ja painaneet merkkinsä sydämeen. Vaikka kaikista asioista ei olekaan positiivisia muistoja, voi kakesta aina oppia. Ja tällä mielenlaadulla - kaikesta voi syyttää myös itseään. Kuinka montaa on loukannut ja satuttanut, tahtomattaan tai tahtoen. Miksi asiat ovat olleet niin ja miksi ne nyt ovat näin. Mitään en taida katua menneistä, mutta välillä hävettää kylläkin ja rankasti.

Vaikka elämä ei ole aina kohdellut silkkihansikkain olen silti saanut tähän mennessä sen, mitä olen toivonut. Minulla on mies ja lapsi, on turvallinen koti ja unelma-ammatti. Kuulostaa todella siirapilta, eikö? Vaikka näissäkin asioissa aina piilee se kolikon toinenkin puoli, on silti olotilani äärimmäisen kiitollinen. Koska elämä on täynnä valintoja, kaikissa asioissa.

Kun se elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, se on välillä polkkaa päivänkakkaroilla.

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin

löysin lähelle itsekkin.

Mutta jos itseäni varjelin ja säästelin

heti eksyin ja palelin.

-

Alle viikko Jouluun...

Mitä Sinulle toivottaisin? 
Perhe taas koolla, kinastelut jätetty sikseen, 
piparkakun ja hyasintin tuoksua ovelle, 
hymyileviä kasvoja, paketteja, kortteja ystäviltä, 
ei mitään unohdettu, ei mikään myöhästynyt. 
Halauksia, suukkoja, onnellisia muistoja. 
Toivon sydämestäni joulusi olevan sellainen, 
miksi se on tarkoitettukin 
- lämmön ja valon juhla sydäntalven pimeydessä.

Talven rauha - mielenrauha

Ulkona on sanomattoman kaunista. Lunta sataa ja on hiljaista. Maailma tuntuu lepäävän ennen suurta juhlaa. Jopa mun levoton ja pelokas mieli lepää.

Uskomattominta kaikessa on se, että tänään ollessani tutkimuksissa ei kasvaimia enään löytynyt. Ne kaksi vapaamatkustavaa kasvainta ovat kadonneet - vaikka ne on koepalatettu ja oikeiksi todistettu. Useampi tohtori löi viisaita päitään yhteen eivätkä keksineet suoranaista selitystä asialle. 30. joulukuuta käyn vielä tapaamassa kirurgia ja jokatapauksessa leikkaus on edessä. Varmuuden välttämiseksi - maitotiehyeessä on vielä laajentumaa mutta ne kasvit ovat poissa. 

OIen aikalailla sanattoman yllättyneen iloinen sekä yhtäaikaa totaalisen hämmästynyt- mummon kanssa naurettiin että yläkerran ukko on tajunnut mokansa, ei tälle perheelle tartte antaa näin paljon vastoikäymisiä ja on peruuttanut antamasa kasvaimet. Nyt taitaisi olla hyvä aika hörähtää uskoon, mutta jätämpä välistä vielä toistaiseksi!  Taidan vielä säilyttää oikeuteni olla agnostikko.  

Päivän toinen voimavarakeskeinen kokemus oli iltatuimaan. Kuten arvata saattaa, en juuri viimeyönä saanut nukuttua. Niskassa lihakset olivat totaalisen jumissa ja huoli pyöri mielessä. Olin jo etukäteen sopinut pojan 'virkaa tekevän mummin' ja hänen tyttärensä/Minin kummitädin kanssa, että tulevat iltapäivällä käymään koska en tiedä kuinka jaksan tutkimuspäivän päätteksi, kun mieskin on illan töissä. Noh, tukijoukot saapuivat ja viihdyttivät kitisevää miniä liki kolmen tunnin ajan. En osaa edes kuvailla kuinka suuri apu siitä oli! Minä sain istua ja keskittyä hengittämään, lepäämään. Jopa miniatyyrin kiukku-en-nuku-päikkäreitä-todellakaan-en-nuku-vaan-raivoan kohtauksen kummitätinsä hoisi uskomattomalla tyyneydellä ja taidolla! Jälleen, kaunein ja painavin sana on kiitos. Miten pieniltä tuntuvista asioista voikaan ammentaa ämpärikaupalla voimaa! 

Joulunaika sittenkin taitaa mennä tyyneyden vallitessa tässä perheessä. Ja levollisella huokauksella. 

P.s. Rintarauhaskirran polin - ja röntgenosaston lääkäreitä sekä hoitajia parempaa sakkia saa hakea! Minua ei koskaan ole kohdeltu missään yhtä lempeästi sekä rauhoittavalla huumorilla kuin tänään naistenklinikalla. He saivat mahtavalla suhtautumisellaan tämän hermoromahduksen partaalla tärisevän stressikimpun rauhoittumaan. Taitaa lähteä erittäin ruusuinen asiakaspalaute sinne! Kiitos lääketieteen ihmeidentekijöille siitä, että myös sosiaalisesti lahjakkaat ovat päätyneet tuohon ammattiin!!!

Vauhtia piisaa!

Ensinnäkin, pahoittelut anteeksiantamattoman hitaasta päivitystahdista. Aiemmin ehti päivittäin kirjoitella, mutta nyt on tämä loppuvuosi ollut niin järjetöntä lentoa ettei ole tosikaan! Onneksi tuleva vuosi on aina kuin tyhjä taulu - eli kaikki on mahdollista. Meinaan, että nyt sais olla vuorossa sellainen tasaisen rauhallinen aikakausi!

Mutta niihin kuulumisiin: kuulopolilta tuli tänään postia ja lopputulema on, että emme mene enään seurantaan tai kontrolleihin. Koska, kuulokenttätutkimuksessa lapsen kuulo näyttää (tai siis kuuluu) olevan aivan normaali! Jonka lisäksi paperissa oli kehuttu Miniatyyriä virkeäksi ja helposti leikkiin intoutuvaksi pojaksi. Ihana paperi, vois laittaa sen kehyksiin.

Syömisongelmaa edelleenkin on meillä kylässä. Mutta syy alkaa olemaan ainakin osittain päivänselvä: Neljä hammasta tunkee yhtäaikaa alaikenistä läpi. Voin sanoa, että kyllä minuakin vatuttaisi!

"Söör jugurttiparta"

Joulun aikaa ootellaan kovasti, mutta lähinnä sen vuoksi että välipäivät ovat lepäämistä varten. Sitäpaitsi, isomummo tulee viettämään joulun meidän kanssa. Mikä autuus; pieni mies nimittäin rakastaa ihan hulluna isomummia; jo puhelimessa äänen kuulleessaan rävähtää iso hampaaton hymy (siis lapselle!) - eli pieni mies ei vierasta häntä yhtään. Se taas tietää ainakin muutamia päiväunia tälle mammalle.

Väsymys muuten on sellainen asia jonka kanssa on saanut tehdä liiankin likeistä tuttavuutta. Kun huolia on paljon, ei meinaa uni iltaisin tulla ja sängyssä tulee pyörittyä laittoman pitkään. Sitten sitä on väsynyt päivällä, äidin päiväunet taas ovat sula mahdottomuus; joko käy niin että menee yöunet senkin vuoksi tai sitten pieni mies pitää spartalaista kuria herättäen heti kun laiskuusväsymys iskee. Joten, jos joku voisi paketoida minulle joululahjapakettiin läjän lepoa, siinä olisikin paras lahja ikinä!

Istuminen on Pienen miehestä niin kivaa, kun silloin vapautuu molemmat kädet touhuamaan! 

Koska maailma on täynnä jämniä asioita tutkittavaksi.

Ainiin- anoppi kantoi kolme säkkiä isännän vanhoja lastenkirjoja meille. Uskomattoman ihanian nostalgian tunteita heräsi; iso osa kirjoista oli minullekin lapsuudesta tuttuja! 70-80 lukujen vaihteessa painettu "ruma ankanpoikanen", "Pelle Svanslös", "100 tunnettua eläinsatua" - ihania! Jostain syystä 70-luvulla painetuissa kirjoissa on sitä jotakin, kuvien kauniit muodot, pehmeät värit sekä ajan kellastama paperi. Nyt saa pieni nauttia siitä kaikesta, jota on äidillekin tarjottu - eikös se niin vaan edelleenkin mene että näin näppärästi saa ne omat "lapsuudentraumansa" siirrettyä eespäin, mutta tässä muodossa vain positiiviseen sävyyn!

Huomenna on vuorossa neuvola, 10kk eletyn ja 8kk korjatun iän kunniaksi. Saa kuulla että kuinka se kasvu nyt etenee, koska syöminen on vähän mitä sattuu. Vaikka rääpäle on pikkukeskonen, sain silti itse pyytää kontrolliaikaa neuvolaan - noh, nyt onkin sitten uusi täti tämän aikaisemman ahdistusneuvolahommelin tilalla. Ehkä viimeinkin joku viitsii puhua kanssani lapsen syömisistä ja kasvusta, koska tähän mennessä ei sitä apua ole saatu. Mistä tulikin mieleeni, pitää soittaa keskospolille koska lapsen lisärautalääke on loppu... Sidotaanko naru sormenpäähän että muistan?

Ainiin - ja vielä tästä "Rintama-asiasta" tutkimukset ovat tällä viikolla, tulokset saan vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Tammikuussa pitäisi puukon heilua ja johan sitä onkin jo odotettu. Mokomatkin vapaakyytiläiset, saavat silloin viimeinkin kenkää!

Näin meillä!

Oi voi kun olisi aikaa kertoa kuulumisia ja tunteita, mutta ehkä tässä kun rauhoittuu... Talvi nimittäin tuo muistoihin viime alkuvuoden Miniatyyrin syntymän ajoilta. On pimeää ja kylmää - muistan seisseeni naistenklinikan vauvattomassa huoneessa huonetoverin kanssa tarkastellen ikkunasta kuinka hiljaista voikaan olla: oli kova pakkanen ja paljon lunta. Niin se aika rientää, helmikuussa juhlitaan jo täyttä vuotta!