Väsy-lista

- Aamulla aikaisin herätessä väsyttäisi vielä niin makeasti.

- Kummasti ne tiskit ja pyykit eivät itsekseen kiipeä pestäväksi - ei edes vaikka mies on kotona

- Äänekäs lärpättävä lapsi ei siunaa hetkeäkään hiljaisuutta (kiitollinen pitäisi olla, mutta aina vaan ei kykene)

- Tekemistä olis vaikka hurumycket, ystävien natiasten synttärit unohtuu ja laskuista tulee muistutuksia. Kun ei vaan ehdi eikä jaksa.

- Illalla on niin kierroksilla, että nukkumaan meno viivästyy.

- Arki on vaan aika rankkaa juuri nyt. Onneksi se tulee rytmittymään jatkossa selkeämmin ja tarkemmin.

- Yltiöpositiivisuus ahdistaa, joskus saa olla vaan naatti - eikä kenenkään tarvitse siitä jeesustella (T: känkkäränkkä) 

- Omaa aikaa kaipaisi, mutta oma aika on pois kakaralta.

- Tuo kakara ei vieläkään nouse seisomaan. Moni muu kirii ohi hirviää tahtia, erkkareistakin. Meilläpä vaan ei tapahdu. Kannan sitä varmaan vielä kolmevuotiaana. Ompahan habaa sitten.

- Ruokailuhommat ton pennun kanssa ei suju juur paremmin. Kiukkua, räkimistä, kökimistä ja yrjöämistä hetki kun tulee knöölit kehiin. Näkkäri sentäs maistuu. Useinmiten. Muttei aina. 

- Mies ei tajua ja on liian mies. Kuten aina. Murgh. Niin monessa asiassa. Tupla-Murgh. 

äiti on nyt vaan tosi väsynyt.

Ilo-lista

- Luukkukirjat on ehdoton hitti! Joka kerta, kun puppe kurkkaa luukun takaa, tulee uskomaton riemu!

- Pieni mies on oppinut turistamaan räkää nenäliinaan käskystä. Hei, upeeta!

- Ekan kerran mini piirsi itse ja todistettavasti hiffasi mistä piirtämisessä on kyse - upeeta! Hinkkasi sekä hakkasia kyniä pitkin paperia ja ihasteli, kun jäi jälki.

- Oppi viittomaan hiiren, yritti sammakkoa ja hiffasi, että pupu-viittomassa nostetaan kaksi sormea pystyyn. Ällistyi, kun sai aikaan kaksi sormea pystyy ja esittelee nyt ''peace'' merkkiä kaikille.

- sai ja söi elämänsä ensimmäisen multitabs- multivitamiinitabletin. Pureskeli ja imeskeli. Aika hieno juttu!

- opetteli juomaan maitoa lasista, mikä oli totaalikatastrofi. Ruoalla pääs yrjö, jota äiti ryhtyi siivoamaan, sitten näki mini tilaisuutensa; AHAA valvomaton lasi. Maitoa oli kaikkialla ja jätkä pääs kylpyyn. Nyt annettiin oma muovimuki leluksi, josta leikkii hienosti juovansa!

- R-täti jäi yökylään avainten jääntyä toisen takin taskuun. Aamulla Täti nappasi heränneen kakaran mukaansa ja löysin rakkaat lukemasta kirjaa olohuoneesta. Aika ihana herätys! 

Anteeksipyyntö ja sanojen syöminen paikallaan.

Onko kukaan koskaan huomannut, että mä oon himppasen temperamenttinen tapaus? Jotakuinkin sitä luokkaa, että seuraava hirmumyrsky voidaan nimetä Piukuksi? Jeh.

Mun täytyy nöyränä sanoa, että mä syön sanani avustajatädistä. Edelleen, tyyppi on ihan erilainen kuin me,  jotakuinkin persoonaltaan tän köörin vastakohta. Mutta erilaisuus ei ole rikos ja tähän maailmaan mahtuu meitä monta.

Tukiviittoma-asiat ovat sellaisia, joissa varmasti jokainen tarttee apua jos niitä ei ole vähään aikaan käyttänyt. Ja vieraan lapsen kanssa toimiminen on varmasti tosi haasteellista, varsinkin jos tälläinen määrätietoinen tättähäärä pyyhältää paikalle. Ja varsinkin, jos on persoonaltaan tämän mamman vastakohta.

Minä en ole helppo ihminen, itse asiassa olen helkatin vaikea. Mun on välillä vaikea sopeutua ajatukseen, että kaikki ei menekään sen minun käsikirjoitukseni mukaan. Olen tottunut pitämään kaikkia lankoja käsissäni, hoitamaan asiat itse ja omalla tavallani (eli suppeasti ajateltuna sillä ainoalla oikealla tavalla) sekä päsmeeraamaan.

Tämän rumban keskellä tajusin, että lapseni ei ole minä. Hänen persoonansa on minusta erillinen, hän voi pitää ihmisistä joiden olemus ei mulle uppoa - ja vaikka ihminen onkin erilainen se ei tarkoita että hää ois huono.

Meidän avustajatädillä on valtavasti hyviä, ihailtavia piirteitä. Mini ja Täti tulevat jatkossa taatunvarmasti pärjäämään kivasti yhdessä - nyt on mennyt koko ajan päivä päivältä paremmin. Ehkä tää kaikki oli mulle paljon kipeämpi asia, kuin osasin kuvitellakaan. Kuinka kukaan osaisikaan hoitaa minun rakasta, ainutlaatuista, erityistä lastani mukamas yhtä hyvin kuin minä - miten onkaan ettei kaikki osaakaan lukea lapseni ajatuksia, puhumattakaan minusta.

Anteeksipyyntö on paikallaan, tunnustan olleeni tuomitseva ja ennakkoluuloinen. Minä, joka saarnaan ennakkoluulottomuudesta. Mihin sitä ihminen kompastuisi ellei omiin nilkkoihinsa!

Neuvolan määräaikaishuolto.

Tänään oli vuorossa pyrähdys keskellä päivää neuvolaan ja lääkärille. Vuorossa oli 1v6kk - määräaikaishuolto.

Ensinnäkin, verikokeiden tulokset unohdin soittaa maanantaina sen kaiken hyrskynmyrskyn keskellä, nyt kurkattiin ne vastaanotolla. Hyvältä näytti, kaikki oordingissa. Jännäilin eniten sitä hemoglobiinia (aikaisemmin söimme vuoden ajan lisärautaa - keskosjuttuja nääs)  joka oli kauniisti viitearvoissa sekä leukkareita (ne on ollut ds-henkilölle tyypilliseen tapaan alakanttiin aiemmin) jotka nekin olivat nousseet taas viime mittauskerrasta (oli vuodenvaihteessa). Eli kaikinpuolin buenot uutiset!

Painohommissa taas ollaan hoikkaa jätkää, se jo-saavutettu-kotipunnituksilla 9kg ei sitten ollutkaan kuin 8,8kg neuvolantädin vaa'alla. Noh, aamupaino ja seliseli. Ehkä se vielä tuosta nousee, joskus. Jatketaan siis rasvalisä-runsaskalorista kuuria josta jo osittain ryhdyttiin lusmuilemaan. Kuulemma nyt kun tota liikkumistakin on ollut ihan hirviästi, tarttee lisää ytyä. Noh, mehän syötetään ja ohjeistetaan päiväkotia. Toisaalta, ds-lasten omilla käyrillä Mini roikkuu kauniisti keskilinjan tuntumassa sekä pituus- että painovänkyrällä. Joten, eipä tartte ihan noinniinkuin oikein huolestuneeksi heittäytyä. Neuvolalle on vaan ihmetys tälläinen hankihyttynen. Lääkäri taasen oli hyvin iloinen napukan painosta, koska ds ihmisillä tuppaa tuo ylipaino olla yliedustettuna. Kakara onkin meidän perheestä ainoa hoikkis - nääs.

Mini osaa jo hienosti hetkuttaa kättä viittoessaan ''kala'' - oma akvaario onkin ihan hitti!

Pituutta oli tullut kivasti peräti 4cm verran (ollen nyt n. 78cm)! Eli eipä sitä kinkkua kankkuun kerkeä kauhiasti saada, jos kovasti ihteään kasvattelee. Ystävältä kuulin muuten sellaisenkin jutun, että kun tässä tätä hiivatin seisomaannousua on ooteltu kuin kuuta nousevaa; pienillä lapsillakin voi olla kasvukipuja! Miettikää nyt miten mielettömän hurjaa tahtia nuo luitaan ja rakenteitaan kasvattelee; vähempikin sattuisi. Kovan kasvuspurtin aikana motorinen kehitys voi olla hitaanpuoleista, mutta homman tasaantuessa alkaa taas tahti lisääntyä! Hampaitakin nyt taas tehdään, etukakkoset on kovaa vauhtia puskemassa läpi. Ihmettelinkin, että minkä takia tuo lapsi kuolaa ihan mielettömästi - en ihmettele enään. Pääkin oli spurtannut peräti sentin verran ympärysmitassaan!

Eli kaikenkaikkiaan; jos liian vähillä ruoilla, ei kasvais ja tuohan kasvaa kun rikkaruoho! Ainakin melkein.

MPR-rokote skipattiin myöhemmäksi kun saadaan tuo flunssa ohi, kuukauden päästä käydään taas puntarilla ja saadaan piikki kankkuun. Tuik Tuik.

Niin ja vielä: ihana lääkäri kirjoitti muitta mukisemitta lähetteen takaisin korva-nenä-silmä-suu-kukas-muu klinikalle. Eli mennään sinne tonsilla-arviointiin, parilla vilkasulla tohtori jo totesikin että aika mehevän massiiviset ovat. Kuulemma oireetkin (ennenkaikkea nielemisvaikeudet ja räkäsyys) vois istua kuin nakki naamaan oireiston puolesta, vaikkakin tohtorin lähetteen sanoin ''liittyy myös perussairauteen'' - tuossa kohdin mies pomppas penkistä meinas ryhtyä rähjäämään että tää muksu ei muuten sairas ole, mutta koska tohtorin vaakakupissa oli jo hurmaavuus, reipas lähetteenkirjoittaminen ja onnistunut lapsenkehuminen, jätettiin rähjääminen väliin. Hyvänä pointtina muuten myös se, että puoli vuotta ollaan intensiivisesti treenattu noita knöölejä ja suun sensoriikkaa työstetty - ilman tulosta. Tuonkin lääkärissetä kirjoitti lausuntoon. Liekö seuraavana vuorossa tonsillojen puukkojunkkarointi, jääpi nähtäväksi!


Tästä taas kohti uuteen huomiseen!
Ziiiiiiiiiuh!

Puntarissa.

Lähiaikoina on päällä ollut voimakas matalapaineen alue, yllättävine kyynelkanavakuuroineen. Edes salamoinnilta ei ole vältytty ja tämä hirmumyrsky on vallannut alaa lähinnä kotona, mutta maanantain aikana satunnainen puuska ilmeni myös ruokatunnilla. Matalapaineen odotetaan hiljalleen siirtyvän pois, mutta fiilispuntarin viiksissä satunnaista väreilyä on havaittavissa.

Korkeapaineisempi hymyilevä sääalue on varovasti näyttänyt saapuvansa, satunnaisten nyyhkykuurojen kanssa. Tämän alueen odotetaan hiljaalleen valtaavan alaa. Äkilliset lämpötilan muutokset ovat mahdollisia.  Pitkän ajan ennusteita ei nyt lähdetä tekemään, Vinkeän Äidin ilmatilan ollessa aina enemmän tai vähemmän aktiivisessa muutoksessa.

***

Mitäpä tässä sanomaan. Tämänpäiväisen pienimuotoisen kokouksen perusteella en ole valmis heittämään kirvestä lopullisesti kaivoon. On annettava aikaa, katsottava miten homma etenee ja kuinka koko paletti pyörähtää käyntiin. Minin päiväkotiryhmässä parasta on, että muut muksut on oikeesti ihan superihania ja ne tarhatädit sitäkin uskomattomampia! Puhumattakaan laitoshuoltajasta tai keittäjästä, mistä ne onkaan löytäneet niin ihania tapauksia? 

Tädissä on hyviä puolia. Tänään istuimme miehen kanssa sohvalla harrastaen voimavarakeskeistä ajattelua. Käänsimme negatiiviset asiat väkisin positiivisiksi - ja uskokaa tai älkää, se onnistui. Koska joka hiivatin kolikolla on kaksi puolta, reunat päälle. Olisin toivonut jotain muuta, mutta joskus on pärjättävä sillä mitä saa - toisaalta aina kissaa voi rontata pöydälle. Niinkuin vähän tänään varovaisestikin tehtiin. 

Ohjataan, tuetaan, perehdytetään, kerrotaan, kysytään, vastataan, toistetaan, kirjoitetaan, konkretisoidaan, tehdään selväksi, kannustetaan ja kehutaan. Eiköhän se siitä, vaikka hiivati raskasta tämäkin on. Onneksi meidän Minin kuntoutustiimi on huippuhyvä, he lupasivat ottaa tehostarttispurtin tähän alkuun. Nuo korvaamattoman upean ihanan superparhaat ihmiset. 

Varovaista optimismia noudattaen. Päivä vain ja hetki kerrallansa, eikö?

Askel askeleelta.

Tänään oli ollut karvan verran parempi päivä. En odota ihmeitä, mutta ehkä vähän parempaa.

Mä oon väsy, poikki ja voimaton.

Huomenna päiväkotiin ja tapaamaan väkeä fyssarin kanssa.

Huokaisu.

ps. Kiitos järkyttävän paljon tsempeistä. Tuntuu, että nyt sitä tarvitaan. Taas kerran. 

Kohti arkea.

ensi viikolla se alkaa. Arki. Pojat lähtevät päiväkotiin tutustumaan, äiti töihin. seuraava viikko on tutustumista uuteen arkeen ja eloon, minä tulen töistä päästessäni hakemaan pojat päiväkodista kotio.

sitä seuraavalla viikolla alkaa ekat päiväkotipäivät; pehmeä lasku. Keskiviikko ja torstai on poika päivähoidossa, perjantaina Mummo astuu remmiin koska päiväkodin tädit ovat tyhy-päivällä. Pehmeä lasku. Mistäs äitille sais pehmeää laskua?

Muo harmittaa ihan vietävästi että viimeviikko meni sairastamiseen. Ei itseni takia varsinaisesti, vaan siksi ettei päästy treenaamaan sitä päiväkotia. Mulla on syvin ja suurin luotto siihen, että poika sulahtaa päivähoitoon ilman ongelmia - mutta jotta erotus ei kotiarkeen olisi liian graavi, olisi ollut tärkeää treenata vähän useammin. Pehmeästi.

Minin vointi on ok. Ukkeli yskii vielä pikkasen, räkääkin tulee, mutta kuumetta tai lämpöä ei pariin-kolmeen päivään ole ollut. Tauti kun tauti - sama röhä koko köörillä. Iso viihde on ollut Viito ja Viserrä dvd, sen edessä natiainen rauhoittuu puoleksi tunniksi. 

Mulla vointi alkaa olla jo parempi. Karsea yskä kolisuttelee vielä keuhkoputkea ja liman väri on jotakuinkin ydinjätteen vihreää. Kuumetta ei ole enään ollut ja lihassärytkin on jo poissa, lukuunottamatta järkyttävää niska- ja selkäkiristystä. Töissä täytyy ottaa aluksi rauhallisesti, ettei vointi räsähdä samantien punkanpohjakuntoon. Joku viisas on sanonut, että hoidettu flunssa kestää 14 vuorokautta - hoitamaton kaksi viikkoa. Joten rykimistä ja räkää on vielä tarjolla viikon päivät. Yöt menee jo paremmin, mitä nyt viimeyönä näin vain ihan karseita painajaisia.

Alavireestä pitäisi virittää parempaan sointiin tämä tunnelma. Nyt ollaan Mini-miehen kanssa sunnuntaipäivä kaksistaan, kun iskämies meni töihin. Onneksi päiväunet vie nykyään tästä ajasta kivan palasen, kun rytmi on muuttunut jo kuukausi takaperin ihanteelliseksi; päiväruoka 11.30 ja päikkäreille puolilta päivin, parhaimmillaan unta riittää kolmeen asti - yleensä kuitenkin kahden aikaan herää. Päiväkotirytmiin on siis päästy!

P.s. Meidän pieni mies on oppinut lukemaan luukkukirjoja! Iso, pieni edistys.

Röhi Röhi

Ei mennyt kovin vahvasti tämä loma. Ensin sairastui Iskämies sunnuntaina, sitten pieni Mies maanantaina ja sitä seuraavana yönä minä. Koko kööri sairastui kertalaakista. Päiväkotiin tutustuminen menin minun osalta aivan plörinäksi, joka harmittaa noinniinkuin Megalomaanisesti. Nyt pitää vaan luottaa, että Iskämies ja Mini hoitavat ensiviikon tutustumisen taatulla tyyneydellään.

Terkkarissakin pyörähdettiin lenssuista Miniä näyttämässä torstaina. Verkokeet nappasivat ja nieluviljelyt, sieltä ei kummastakaan löytynyt mitään sen selittävämpää. Flunssa, sama viirus koko jengillä. Mini on meistä parantunut parhaiten, mikä on superhyvä uutinen.

Toissapäivänä oli mulla oikeesti jo mielessä että lähdenkö päivystykseen. Henkeä ahdisti kun oli yskinyt tauotta koko päivän, kaikki lihakset oli niin kipeitä että isovarpaan heiluttaminen aiheutti vinkaisun. Heräsin yöllä monta kertaa siihen etten saanut henkeä. Juuri kun päätin että nyt tohtoriin, lenssu pätti luovuttaa ja henki lähti kulkemaan. Eilen oli jo huomattavasti parempi päivä vaikka edelleen olo oli kuin tiejyrän alle jäänyt. Kuumeen noustessa sain hillittömiä palelutärinäkohtauksia, jotka saivat niskan lihakset niin jumiin ettei ollut tosikaan. 

Nyt taudista muistuttaa jokaisella enään kunnon röhiröhi yskä ja aktiiviset nenäetanat. Olot on köörillä jo voiton puolella. Nyt on tämä lauantai ja huominen sunnuntai aikaa toipua, että maanantaina pääsee mamma töihin. Tässä meni se loma. 

Niin ja eilen illalla nypin leikkaushaavasta ulos tunkevia tikinpätkiä - mielenkiintoista. Tikit kuulemma olivat itsestään sulavat, mikä ei nyt ihan pitänyt minun kudostyyppini kanssa paikkaansa. Haavasta nimittäin tunkee sentin, parin mittaisia siiman näköisiä ompeleenpätkiä. Hyvä vaan kait että tulevat ulos?

Minillä on muuten oikea attitude sairastamiseen. Omasta kirjastokärristä se nappailee kirjoja ja vaatii lukemaan. Äidin poika- mun lempihommaa aina luppoaikana on lukea! Onkohan tästäkin tapauksesta tulossa kunnon lukutoukka? 

Tässä lauantain valivali. Ehkäpä jotain positiivisempaa ensi kertaan?

Vaihtoehtona riemurisat?

Tänään kolahti postiluukusta kirje joka kertoi olevansa ''hoitopalaute käynneistänne korvaklinikalla'' - hetken ihmettelin että mitähän. Luettuani selvisi, että kyseessä on siis epikriisit yhdellä paperilla kaikilta käynneiltä. Ja muutaman rivin päästä aloitin jo ensimmäisen kiroilun.

Eka lääkäri muistaa mainita, että pikku-ukko on ''pieni ikäisekseen'' vaikka edellisissä lauseissa on selvittänyt keskosuuden ja ds-diagnoosin. Niihin nähden meidän ukko ei ole pieni ikäisekseen. Uusi diagnoosikin on saatu: Downin trisomia 21 (siis oikeasti se on JOKO Downin sydrooma/oireyhtymä TAI trisomia 21 - mutta luovasta tulkinnasta lääkärille pisteet kotiin)

Eniten pysäytti viimeinen lause; Hieman kookkaat tonsillat. Hyvä - tästä ei meille kerrottu.

Noh, sitten leikkauksessahan kirurgi ei sanonut noista tonsilloista mitään, mutta se mimmi olikin sellainen sählä-eevertti ettei ollu tosikaan. Poltin päreeni häneen jo ensitapaamisella kun mimmi pärähti nauramaan kertoessani että pelkään jostain syystä intu-ja eritoten extubaatiota. Meidän kokemusten kautta kun tuollaiset asiat ovat ollet pelottavia; jokainen joka on nähnyt keskolassa epäonnistuneet extubaatiot ei todella huvikseen niitä pelkää (naapurikaapin tirppana extuboitiin varmaankin lie kuinka monta kertaa ja aina ne onnistu raapasemaan henkitorvea jolloin putki jouduttiin laittamaan asap- takaisin.) Kyseinen kirurgi leikkauksen jälkeen naureskellen kertoi leikkauksesta tulleesta kämmistä - eikä sanallakaan maininnut tonsilloja vaikka kysyin - vastaus oli mun mielestä jotakin ''niin siellä ne oli, no ei silleen, ehkä vähän joo, mut en ottanut''. Ota tosta nyt sit selvää!

Viime viikolla pojat oli jälkipolilla. Tässä nyt jälkipolin lääkärin lauseet; Hengitys hieman rohisee, nielussa onkin kohtuullisen kookkaat tonsillat. Myös limaa nielussa jonkin verran. Putkituksen jälkeen mennyt hyvin, ollut nyt pari viikkoa vähän räkäinen. 

Nih. Ja jälleen kukaan ei MEILLE sanonut ÄÄNEEN tuota että tonsillat on vähän uhittelevat. Tänään kun luin paperia, koin yhtäkkisen ''voi vattupärshkele'' efektin: voiko ne meidän syömisongelmat johtua risoista?!?! Räkäsyyttähän meillä on 9kk vuodesta. Henki röhisee aina pikkasen (okei johtuu ds-taustasta koska röörit on pienet) ja satunnaisesti kuorsailee öisin. Ruokailuongelmia on ollut pauttiarallallei AINA-aina. Nyt, kun ruoka muuten maistuisi ei knöölit uppoa, mutta kas siinä onkin havainnoinnin jälkeen erityispiirre; Jätkä mielellään ottaa suuhuun knöölejä, pureskelee hartaudella, siirtää poskesta toiseen, ruoka ei valu suusta, haluaa lisää - ja kappas kun pitää nielasta; kökii ja oksentaa. Varmasti taustalla on MYÖS sitä suun alueen yliherkkyyttä/aistiongelmia mutta. Mitäs JOS kyse onkin ''vain'' isoista risoista?! Näin olen kuullut muutamalla olleen.

Kaikki nämä itkut, tuskat, hampaiden kiristykset, kaikki voisi olla osittain kiinni noista riivatuista risoista. Me ollaan puoli vuotta ahkerasti treenattu syömistä eri rakenteilla, knööllikokoluokilla, kylmällä, kuumalla, haalella - aina sama tulos. Yrjö. Mitäs jos tää kaikki ois hoidettavissa yhdellä nipsnaps nappasulla? Voi elämä - minä kun olen aina vaan syyttänyt suurinpiirtein itseäni lapseni huonosta syönnistä. 

Ensi viikolla on puolitoistavuotisneuvola. Meinaan pyytää lähetteen takaisin polille risa-arvioon. Josko sillä sais tätä räkäsyyttä sitten vähän tasotettua ja auttakaa armias jos se auttais syömiseen. 

Huh!

Kaikkea sitä kanssa onkin! 

Aina eka kerta

Ensimmäisen kerran soitin päiväkotiin, että sorry meillä ollaan kipeänä. Aina on jokin kerta ensimmäinen! Taatunvarmasti tämä harmitti eniten Äitiä, mutta räkäripan nenäetanoiden edessä se on vaan nöyrryttävä. Onneksi kuumetta ei juurikaan ole ole ollut, iltasella lämpö oli 37.9 - rajalla.

Koko perheen ollessa räkänokkainen, alkaa herkäsit ahdistamaan. Asiat ei etene, kaikki rötvää eri ilmansuuntiin raajat levällään, koirakin kiehnää. Minä olen niin surkea sairastamaan, ettei ole tosi. Onneksi sain ladattua pyykki- ja tiskikoneet käyntiin, pienellä miehellä kun tauti vaikuttaa vaan kaasupolkimen pohjaanhirttämisenä: valtava naurunremakka ja konttausinto. Minä kun sairastun, toivoisin saavani kaatua sänkyyn ja vetää peiton korville, mutta mä oon jo ennenkin ilmoittanut etten tajua lasten sielunelämää - ne on niin kummallisia kapineita ettei ole tosikaan! 

Täällä sitäpaitsi odotetaan että koska Äiti pyörtyy hapenpuutteesta. Nyt on parin päivän sisällä ollut NIIN monta tilannetta, jossa pieni mies on aivan hilkulla nousta seisomaan. Ekalla kerralla ryhdyin huutamaan ja kannustamaan samalla mekkalalla kuin suomi-ruotsi lätkämatsissa. Onnistuneen yrityksen ilo päättyi siihen että lapsi pelästyi, pyllähti ja ryhtyi itkemään. Joten, nyt olen vannottanut itseni hiljaiseen kannustamiseen. Joka tarkoittaa sitä että kuin huomaamatta pidätän henkeäni. Ei mullakaan ihan kaikki murmelit ole koloissaan...

Tärähtänyt kuva, kuten kuvaajansakin.

Vielä on pari viikkoa aikaa ylösnousukilpailussa äidin asettamaan tavoitteeseen; seisomaannousu ennen päiväkodin alkua. Hippasen jännittää. 

Nenäetanat ja kirppislöydöt!

Aamu ei alkanut auringolla vaan etanoilla pienen miehen nenästä. Kun kuumetta kuitenkaan ei ollut, hipsittiin uudelle avatulle lastenvaatekirppikselle naapurin kanssa. Löytyi saalista ja taatunvarmasti menen uudestaan!

Ukkeli sai tarhavaatetta, parit housut joista toiset sammarit ja toiset topatut tuulihousut. Ihana vihreä hirvi-paita ja ruskeat lappuhaalarit, sekä keltainen kroko-t-paita. Vierasvaraksi otin tuollaisen ihanan pehmeän kauluspaidan, käy kaffihetkiin. ''Tyttöystävälleen'' eli K10 hallitsevalle prinsessalle nappasin tuon ruskean hupparin, joka ei pääse kuvassa etuuksiinsa. Ruskea, missä pieniä suloisia ruusuja - syksyn keleille oikein bueno! 

Nyt sitten ollaan muuten koko kööri pienessä lensussa, isäntä alotti, nappula tuli perässä ja minä komppanjan viimeisenä. Toivottavasti on nopeasti ohimenevää sorttia jotta päästään tutustumaan päiväkotiin tällä viikolla! Ompahan ainakin kustannustehokasta sairastaa lomalla... Argh. 

Löysä lahna & co.

Oih, tänään se alkoi. Pikkainen, viikon mittainen loma. Ihanaa. Tämä on osana sitä mun pehmeää laskua työhön, että ehtii vielä hetken hengittää ennenkuin alkaa tämä arki. Tällä ruuhkavuotisella. 

Arvatkaa mitä meinaan tehdä? Eka, mä syön. Jotain hyvää ja jotain, mikä ei enään normaaliin ruokavalioon kuulu. Niin siis, mä oon taas petrannu näitä mun syömisjuttua, kun se kadotettu paino tuli jälleen takas lisäkilojen kera. Hip hip not hurraa. No, sitten ku oon syöny, mä meinaan nukkua. Ajattelin vetää unta palloon niin että tuhina käy, kas isäntäkin kun on kotosalla. Aika mukavaa. Muutama päivä pellossa elämistä niin johan se tästä lähtee! 

Mulla ei ollu mitään tähdellista asiaa. Ajattelin vaan kertoa, että mä meinaan  nauttia elämästä ku löysä lahna. Ihanata! 

Muutos?

sehän onkin vaikea asia! Käsi pystyyn kaikki, ketkä eivät muutosta vähän kavahtaisi - mä myönnän että mulla on välillä erittäin vakava muutosvastarintasyndrooma.


Tänään tajusin, että karvan päälle pariviikkoa on aikaa siihen päivään, kun meidän pieni mies aloittaa päiväkodissa. Positiivisena asiana on se, että ens viikolla mennään treenailemaan päiväkotiarkea - ja mä oonkin sopivasti tuolloin lomalla. Ehtii itsekin tutustua tuohon menoon ja meininkiin, ettei aivan tartte pystymettästä iskeä lasta sinne.


Mä uskon vakaasti, että nappula pärjää paremmin kuin hyvin. Nakki nauttii ihan varmasti muiden lasten seurasta ja ryhmässä onkin aikuisia ihan kivasti. Mutta yhtäkkiä tuo äitin isopoika onkin niin pikkupoika. Toisaalta, se että juniori on päiväkodissa vie meidän harteilta pois hieman stressiä. Kun se kuuluisa joku muu taistelee ne ruoka-ajat ja päiväunet, riittää paukkuja toivottavasti kotosalla enempi kuin nyt ja yhdessäolosta voi aikuistenoikeesti nauttia.


Rutiinien muodostumista odotan ehkä eniten. Rutiinit on ne, jotka ihmisen arjen pitää pyörimässä - ei niiden tarvitse olla kellontarkkoa, toisissa perheissä aktiivinen muutos on rutiinia. Tiedän, että toi meidän viipula on aika joustavaa sorttia ja taipuu aika moneen. Omasta itsestäni en ole varma. Mitä enemmän ikää tulee sitä enemmän itse fiksoituu niihin tiettyihin turvallisiin tapoihin toimia.


Mä elän nyt niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Aika hurjaa. 
Ja ihan vähän pelottavaa. Ehkä vähän enemmänkin.




Rutiinien orja odottaa uuden rytmin muodostumista ja muutokseen sopeutumista ilon ja kauhun sekaisin tuntein! Hyvin se menee, uskon kyllä! 

Putkijuttuja!

Nyt meni putkeen, tällä kertaa!

Isäntä ja minimies olivat tänään korvaklinikalla putkituksen jälkitarkastuksessa. Aika oli yhdeltä, pääsivät sisään hieman ennen ja olivat ulkona jo yhden jälkeen. Tohtori oli ollut isännän sanojen mukaan ''miellyttävä nuori kloppi'' - eli ei ollut takertunut Nappulan perusdiagnoosiin (näitäkin on ollut...)

Molemmissa korvissa putket paikallaan, toimivat kuten pitää ja jopa se sähläyskorva jossa oli ollut ylimääräinen reikä, on nyt terve!!! Eli tärykalvo oli parantunut hyvin. Parempia kuin hyviä uutisia!!!

Meidän pikku korvatorvelo on kondiksessa!
Upeeta!

Ja ens viikolla on meillä loma. Ihanata. Ai että. Luksusta!

Ja paras uutinen ehkä ikinä; meidän mummo sai asunnon samasta kaupunginosasta, kävelymakan päästä meiltä! UPEAA!!! Me ollaa asuttu samassa talossa useamman vuoden, kunnes muutimme isompaan kotiin. Mummo ja Vaari muuttivat maalle. Vaarin siirryttyä taivaallisille kalastusmaille todettiin perheen kanssa että nyt tarttee mummo saada takas Helsinkiin - ja nyt viimein puolen vuoden asunnonmetsästyksen jälkeen natsasi! Hienoa!!! 

Laatikkoleikki!

Minin uusi turvaistuin saapui tänään! Hieno peli ja vaikuttaa todella turvalliselta, olen erityytyväinen valintaan. Eikä Minikään hanttiin laittanut - eipä siltä ennenkään ole turvallisuuskysymyksissä kantaa kyselty. Istut tähän ja oot tyytyväinen, piste! Massiivinen tuo on, mutta selän säätöä riittää niin paljon että epäilen itsekin tuohon tuoliin mahtuvani! Enkä ees huijaa - tän 156cm mittaisen varren kun saa muutenkin tukastua aika moneen ihmeelliseen paikkaan, jätetään se horisontaalinen osio pois.

Hauskinta kuitenkin koko turvaistuimessa oli - kuinkas muutenkaan - pahvilaatikko jossa se saapui! Iloa irtosi pitkän aikaa, kun sai ryömiä ja hyöriä laatikossa. Ja sieltä pois. Ja takas piiloon. Ja taas pois. Ja piiloon. Ja pois. Ja piiloon. Ja pois. Ja nauratti! Ja karjututti!

Ajatusteni vartijat

Ihminen tarvitsee koiran,

joka on kuin ihmisen mieli,

joka ymmärtää sanoitta,

joka lukee ajatukset,

joka on kotona eikä karkaa.

Koira ansaitsee ihmisen,

jolla on vähän koiran mieli,

joka ymmärtää sanoitta,

joka lukee ajatukset,

joka on kotona eikä karkaa.

Tarvitsen koirani mielen

unohtaakseni pahat,

muistaakseni hyvät,

pysyäkseni uteliaana,

oppiakseni olemaan koirani paras ystävä.

Sinäkin tarvitset koiran

tervehtiäksesi tuttusi

tunnin eron jälkeen

kuin olisitte kumpikin

valovuoden myöhässä

kierrettyänne maailman.

Tarvitsen minäkin koiran,

joka tuhansia vuosia

on ollut ihmisen lähellä,

muuttunut itsekin moneksi,

nähnyt ihmisensä viat

luikkimatta silti tiehensä.

Mihin minä koiriani tarvitsen?

En vartioimaan rikkauksia,

en pelottelemaan rosvoja

vaan paimentamaan ajatuksiani,

jotka nukkuvat koiranunta

ahomansikkaisella niityllä! 

suunnistamisen alkeet.

Oli aika, jolloin elämä oli toisenlaista. Tuo aika oli ennen jälkikasvua. Tuolloin yöaikaan asunnossa suunnistaminenkin oli toisenlaista. Pienessä sievässä ei pimeäkään pelottanut.

Ennen

Astuessasi yöaikaan johonkin märkään, pohdit mitä se oli ja mistä se tuli. Missä hitossa on valokytkin?

Nyt 

Astuessasi märkään, arvaat että se on se kohta, johon lapsi pissasi päivällä. Kolme askelta vasemmalle ja olet valokytkimellä. 

Ennen

Joku vingahti kun astuit päälle. Jaa, jatkot siis loppui ja väki nukkuu.

Nyt

Pipsa-Possu nauraa kikertää kun astuu äänikirjan päälle. Ensin sitä pelästyi, nyt sille vaan huokaa.

Ennen

saatoin aamulla löytää takskuitin jalkapohjastani, kun olin könynnyt yöllisen vessareissun jälkeen nukkumaan.

Nyt 

Useinmiten jalkapohjaan on porautunut pikkuauto, palikka tai mikä tahansa teräväkulmainen lelu.

Ennen

Kakkan haju aamulla kertoi, että jollain on ollut liian kivaa. Noh, suihkulla siitä selviää

Nyt 

Kakkan haju aamulla kertoo, että pian pitää herätä ja aloittaa keskustelu siitä, kuka homman hoitaa.

Ennen

Oksennus haisi poikkeuksetta viinalle ja snägäriruoalle.

Nyt 

Oksennus haisee happamalle maidolle ja kalaherkulle.

Ennen

Krapulapäivänä sai nukkua, juoda kokista ja syödä jäätelöä

Nyt

Krapulapäivä tarkoittaa sitä, kun vanhemmat ovat pomppineet koko yön hyssyttelemässä perheen kuningasta ja silmäpussit roikkuu poskilla. Eikä kenelläkään ees ollut kivaa. 

Ennen

Puhelin oli sitä varten, että soiteltiin kuka on ja missä ja millainen on pössis. Kukaan ei tiennyt myrkytystietokeskuksen numeroa. Onko jollain taksin numeroa?

Nyt 

Puhelin on terveysneuvontaa, lääkäriä ja lapsenvahtia varten. Myrkytystietokeskuksen numero on pikavalinnassa ja taksin numeroa ei vieläkään kukaan muista.

Ihanaa! 

Avaruusmiehelle oma heittoistuin!

Meille kotiutuu ensi viikolla tälläinen vehje! Tää näyttää kyllä tosi scifille ja mies nimittää tätä monoksi, mutta on helppokiinnitteinen ja monen tutkimuksen mukaan todella turvallinen istuin. Tarvitaan nimittäin istuin, joka on helppo kiinnittää ihan mihin vaan autoon ja vikkelästi, kun omaa kaaraa ei ole. Tämä sama istuin käy myös sitten, kun nappula ryhtyy reissaamaan taksikyydillä kouluunkin (eihän niin pitkälle voi ees ajatella...) - mikäli menee jonnekin muualle kuin lähikoululle. 

Plussaa oli mehevä väri. Näitä sai kyllä urakalla pähkäillä ja tässä onkin tehty pitkä pitkä tutkimus kaiken maailman autoliittojen sivuilta ja saksanmaan testeistä, palstatekstejä lukien ja huh! Viimeinkin päästään eroon tuosta kaukalosta, kun koivet tulee jo roikkuen ulos ja pää alkaa hipoa yläreunaa.

Isojen Poikien Istuin! Hienoa! 

(niin ja tämän nimi oli Cybex Pallas)

Pian iskee joukkopako!

Mä pahoin pelkään että vielä tällä mun kiukuttelulla ajan kaikki lukijat pois, mutta mulla on taas sellanen ''no HÖH'' - olo.

Jonkin aikaa on häirinny se, että jos kirjoitan nassukirjaan tai blogiin vaikka siitä, että jäpikkä söi hienosti puuron/söi keitetyn porkkananpalan/söi näkkileipää jne... tulee joku aina kertomaan, kuinka Pirkko-Petteri teki sen jo puoli vuotta aiemmin. Tai ei meillä enään keitettynä syödä vaan raakana. Mulle tulee noista kommenteista sellainen haistakaa ite-fiilis. Meillä on poika, jonka syöminen on vaikeaa. Kaikki ketkä tuntee/tietää meidät, tietää sen. Notta niin. Aina joku tunkee jostain välistä toteamaan, että lapsi syö sen minkä tarvii (ei meidän poika, se voi olla vuorokauden syömättä - eikä tee pahaa) tai että syötämme lasta ravintosuosituksista poikkeavalla tavalla (joo - meillä on ollut käytössä lihotuskuuri kun lapsi ei kerää niitä kaloreita riittävästi parista teelusikallisesta sosetta päivässä). Voi elämä että se jaksaa siepata!

Toistui tuo sama asia näissä ääninappilelu-jutuissa. Hehkutin, että pentu on niillä oppinut leikkimään. Jostain kipittää lauma ihmisiä kertomaan, kuinka vittumaisia pimputtavat lelut on ja patterit pitää ottaa pois. Mä ymmärrän - siinä vaiheessa kun niitä on kuunnellut nonstoppina useamman vuoden, niin varmasti alkaa rassamaan, niin minäkin niitä tulen pistelemään jemmaan kaappien perälle. Mutta idea oli siinä, että MEIDÄN kehitysvammainen poikamme ON OPPINUT uuden tärkeän asian; syy-seurassuhteen. 

Ja tämä toistuu tuhannessa asiassa. Toivoisin, että ihmiset oppisivat näkemään niiden asioiden taakse; miksi iloitsen jostain asiasta. Mutta tää on ihan mun omaa rutinaa ja motkotusta, kukaan ei pakota postaamaan facelaan asioita liian monimutkaisesti. Äitiys on vaan niin kumma asia, että siihen liittyvissä asioissa menee ärsytys hetkessä ihon alle. Eritoten mulla, eritoten meidän erityisissä asioissa. Argh.

Kuningas EI!

Meillä asuu kotona pieni Kuningas Ei. Kuningas Ei, tietää kertoa mitä hän EI halua. Useinmiten EI on vastaus kaikkeen. Nyt kun Kuningas Ein paino on noussut mukavasti ja ruoka on maistunut suhteellisen hyvin, on EIn vanhemmat ryhtyneet hellittämään ruoka-asioissa. Punainen maito vaihtuu siniseen ja punainen viilikin vaihtoi värinsä siniseen. Puuroon lisätään edelleen ehtaoikea voisilmä, jotta Kuningas EI saa nauttia gurmeeeeee (vai karmeeee?) puuronsa. Kuningas EIn taitoihin kuuluu myös lelujen ruotiminen, EI kelpaa, EI en tahdo, EI. 

EI on voimakas ja tärkeä sana. Minun Kuningas EI osaa kertoa, mitä hän tahtoo. EI on ollut tulossa jo todella pitkään, mutta nyt se on juurtunut käyttöön - ja Kuningas EIn vanhemmat ovat siitä ylpeitä. Kun pieni mies opetteli konttaamaan, moni sanoi että tulet vielä kiroamaan sen päivän kun laps lähtee liikkeelle. EI -en ole kiroillut. Tuo ehtii kaikkialle, tekee kaikkea, termiittilöi, repii, tutkii, avaa, jemmaa. Kuningas EI on piilottanut äitin bussikortin, mutta hsl:n kiltti asiakaspalvelija teki äitille uuden, nauraen että tää on niin jokapäivästä - EI haittaa! Ehkä se pullahtaa esiin jostain- niinkuin äitin henkilöstökortti joka löytyi legopalikoiden seasta. Kuningas EI oli käynyt äidin laukulla penkomassa, salaa. Kun on Kuningas EInä erityislapsi, on tyytyväinen hassuistakin asioista - kuten siitä että käden kordinaatio on kehittynyt heittämiseen erittäin hienosti. Meillä on lentänyt KAIKKI kädestä viimeisen 4-6 kuukauden ajan, mutta kauniisti; Kuningas EI katsoo, että tuonne minä heitän, ojentaa käden ja fiuuuh - nauraa päälle kun tavara lentää suunniteltuun osoitteeseen. Okei, kestää hieman pidempään meidän Kuningas EIn oppimininen että kaikkea EI tartte heittää - mutta elämä on! Miten HIENO taito!

Kuningas EI rakastaa pikkukakkosta. Eritoten musiikkiohjelmia. Tilasin kehitysvammaliitolta Viito ja Viserrä Eeva-Leenan kanssa- dvd;n jota myös Prinsessa rakastaa. Okei, se on ou sou 90's - mutta kaikkeen tottuu. Tuosta saa äiti ja isäkin mieleensä hyviä viittomia, käytettäväksi arjessa.

ps.
Terveisiä pikkuprinsessalta ja hänen vanhemmiltaan. Vein eilen ison kassillisen erilaisia päähineitä ja ihastelulle ei meinannut tulla loppua. Pikkuprinsessan enkelinkiharat ovat alkaneet harventumaan, eli myssykampanja on osunut parempaan kuin hyvään hetkeen. Rusakko oli maalannut Prinsessalle oman suojelusenkeli-taulun jonka ilmaantuminen kassista aiheutti ''oooooooh, ei oo todellista, vaaaauuuuu'' äännähdyksiä aikuisten piirissä. Kampanja on siis lähtenyt upeasti käyntiin!!!  Kysyin vielä lähtiessäni Prinsessalta, että haluatko kahjon Piu-tädin tulevan vielä uudestaan sinua moikkaamaan ja Rinsessa viittoi tyylipyhtaasti HALUAN! Olen niin otettu ettei ole tosikaan. Ihana pieni Prinsessa!

Iso Kiiiiiiiiiiiiiiiiiiitos!

Maltin väitetään olevan valttia...

... ja niin kai se ihan totuudessa onkin. Mä seisoin vaan siellä ''innnostus'' ja ''temperamentti'' jonossa kun sitä jaettiin.

Ei pelkoa, ei tuo vielä seisomaan nouse. Mutta toisenlainen tempaus on keksitty 1 vuoden, 4 kuukauden ja 1 viikon iässä; meillä on kirjoja, joissa nappia painamalla saa mukavat äänitehosteen. Kuten Pipsa-possun kikatusta kirjassa Kivat Kuplat ja auton tööt-tööt-tööt ääntä ääninappikirjassa Ikioma Auto. Pipsan kikatusta kuunnellessa pitää kikattaa pikkasen Mininkin ja eritoten kurkata isiä tai äitiä, että katsokaas ko tää nauraa. Autokirjan tööt-tööt-tööt on vielä ehkä liian tylsä tai nappi liian jäykkä, mutta se ei yhtälailla innosta.

Kauan käytössä ollut ''kissa'' viittoma katosi joitakin viikkoja sitten. Nyt Tuomas Veturi Löydä Rahti -kirjassa olevaa kissankuvaa painaessa kuuluu moukumista ja yhtäkkiä Natiainen vai nauraen ryhtyi uudestaan viittomaan kissaa!

Onkohan tää kehityksellinen suvantokausi ollut taaaaaaaaaaaaaaas kiinni niistä hiivatin hampaista? Kun nyt ollaan jo vakuuttuneita, että kyseessä Minin kohdalla on mikäs muukaan kuin keskosille ja ds-nappuloille tuttu suun alueen aistiyliherkkyys. Nyt on uusia metodeita pohdittu rakkaan työkaveri-puheterapeutin kanssa, kahvikuppipohdintojen keskellä. Kiitos siis sinulle, ystäväni ''Kiihdytin''! 

Ihania ostoksiakin olen mennyt tekemään, kun katsokaas - mä saan palkkaa!!! Kyllä huomaa kukkarossa, mitä meinaa kun tekee töitä. Jo ekan kuukausipalkan jäljestä on tilillä rahaa säästössä, mikä 16 kuukauden kotona-olon jälkeen tuntuu ihan utopistiselta. Tilasin netistä nuo kimperin pipot,  kävin kaivatun ystävän kanssa pyörimässä kaupoilla ja pohdin jonkinasteista vaatekaapin täydennystä. (Mulla on kyllä suunnitelmissa rahan ''hilloaminen'' - haaveissa on oman asunnon osto ja tällöin käsiraha ei todella ole pahitteeksi)

Mä treenaan tätä kärsivällisyyttä, mutta toisaalta jotta voi kokea pohjattoman ilon uudesta taidosta, on täytynyt käydä hieman siellä epätoivon puolella. Ja oi, sen minä osaan!

Hetkiä arjesta.

Joinakin hetkinä pysähtyy ja miettii - mihin sitä oikein on menossa ja mistä se matka oikein alkoi. Ja kuka hitto minut tähän junaan tyrkkäsi?

Katselin äsken dokumentin Martina ja Minä. Ohjelma kertoi nyt jo 40-vuotiaasta naisesta, jonka elämää oli toimittaja ensimmäisen kerran seurannut hänen ollessaan 5-vuotias. Äitinsä oli saanut taistella kaikesta, lapsi oli todettu mongoloidiksi ja lääkäri ilmoitti, ettei harjoittelu kannata. On kuin väsynyttä hevosta piiskaisi. Mutta äiti ei luovuttanut, vaan sai lapsen tavalliseen päiväkotiin jolloin lääkäri myönsi kyseessä olevan normaalia älykkäämpi idiootti. Miten syvältä minua sattui kuunnella noita sanoja ja ajatuksia: miten suuresti kyynelten läpi katsoin tuota äitiä joka taisteli lapselleen ihmisoikeutta erilaisuudessa. Kuten äiti totesi, Martina on aina jonkinlaisessa välitilassa; ei kuulu tavallisten maailmaan mutta toisaalta kehitysvammaistenkin piirissä ei ole oikeassa kolossaan. Martina nimittäin työskenteli osa-aikaisessa päivätyössä palvelutalossa, jossa hänen palkkaansa nostettiin koska työnantajat huomasivat Martinalla olevan lukion päättötodistus. Taitaa olla sanomattakin selvää että tuota dokkaria tuijottaessa puhdistui kyynelkanavat. 

Yhtäaikaan helpotus valtasi  mielen; jos noin jo silloin niin mitä nyt. Toisaalta, jäin miettimään missä on meidän perheen paikka parinkymmenen vuoden päästä. Kun kukaan ei ole kirjoittanut näitä reittejä etukätee. On vain tehtävä purje ja luotettava tuuleen; kyllä kaikkialta satamia löytyy. 

Jälkikasvu treenaa minäitte-tahtoa. Tuo tuntuu hyvältä vaikka jatkuva meteli ja kiukku turhauttaa; hän sentäs tietää mitä tahtoo. Äiti taasen ei tiedä mitä tahtoo. Miksi joka päivä odotan, että joko hän on noussut seisomaan. Tai sanonut ''Äiti'. Odotan, odotan ja odotan ja minusta tuntuu että kärsivällisyyteni alkaa olla kulutettu. ''Älä huoli, kaikki kehittyvät kyllä omaan tahtiin, kyllä kouluun kävellään'' - mutta mä en jaksaisi odottaa sinne asti. Nyt on menossa kausi, jolloin auringonvalon röyhkeät säteet kaivavat esiin kaikki synkimmätkin tunteet, tulee hetkiä jolloin todella odottaa sen taivaan romahtavan niskaan. Mitä jos tästä kaikesta ei tuu sen kummempaa. 

Mitä sitten?

...sitten se päivä nousee taas uudestaan ja on aika aloittaa uusi aamu. Ei aika ala odottamaan minun tunteitani tai pysähdy niihin hetkiin, kun rinnan päällä makaa painava pelko. Päivä nousee taas uudestaan.

Vihreitä ötököitä!

Kuva osoitteesta niiloilo.fi

Mun oli vaan IHAN pakko saada natiaiselle Kimperin uusi Ötökkä pipo. Kun postikusti polki luukusta noita Pikkuprinsessan myssyjä, oli joukossa mukana tälläinen pipo oranssin ötököin. Ihan mielettömän makea kuosi! Nyt on sitten pikkumiehelle tilattu Viherä Ötökkä-Pipo. By Kimperi (mä oon aina vähän periaatteesta vastustanut Kimperin pipoja, kun kaava on niin yksinkertainen ja olen samanmoisia tehnyt itsekin - mutta noi niiden kankaat on vaan niin parhautta, tällästä kuosia kun ei vaan löydy!)

Itelleni oli myös ihan pakko vähän Kimperöidä. Mä rakasta myssyjä yli kaiken  - helpoin tapa aamulla on nykästä pipa päähän. Nyt kun odottelen uuden pipatuksen saapumista postissa - kaipaan jo raikkaita syyspäiviä! Oi, pipokausi alkaa taas! Parhautta!