Onko kukaan koskaan huomannut, että mä oon himppasen temperamenttinen tapaus? Jotakuinkin sitä luokkaa, että seuraava hirmumyrsky voidaan nimetä Piukuksi? Jeh.
Mun täytyy nöyränä sanoa, että mä syön sanani avustajatädistä. Edelleen, tyyppi on ihan erilainen kuin me, jotakuinkin persoonaltaan tän köörin vastakohta. Mutta erilaisuus ei ole rikos ja tähän maailmaan mahtuu meitä monta.
Tukiviittoma-asiat ovat sellaisia, joissa varmasti jokainen tarttee apua jos niitä ei ole vähään aikaan käyttänyt. Ja vieraan lapsen kanssa toimiminen on varmasti tosi haasteellista, varsinkin jos tälläinen määrätietoinen tättähäärä pyyhältää paikalle. Ja varsinkin, jos on persoonaltaan tämän mamman vastakohta.
Minä en ole helppo ihminen, itse asiassa olen helkatin vaikea. Mun on välillä vaikea sopeutua ajatukseen, että kaikki ei menekään sen minun käsikirjoitukseni mukaan. Olen tottunut pitämään kaikkia lankoja käsissäni, hoitamaan asiat itse ja omalla tavallani (eli suppeasti ajateltuna sillä ainoalla oikealla tavalla) sekä päsmeeraamaan.
Tämän rumban keskellä tajusin, että lapseni ei ole minä. Hänen persoonansa on minusta erillinen, hän voi pitää ihmisistä joiden olemus ei mulle uppoa - ja vaikka ihminen onkin erilainen se ei tarkoita että hää ois huono.
Meidän avustajatädillä on valtavasti hyviä, ihailtavia piirteitä. Mini ja Täti tulevat jatkossa taatunvarmasti pärjäämään kivasti yhdessä - nyt on mennyt koko ajan päivä päivältä paremmin. Ehkä tää kaikki oli mulle paljon kipeämpi asia, kuin osasin kuvitellakaan. Kuinka kukaan osaisikaan hoitaa minun rakasta, ainutlaatuista, erityistä lastani mukamas yhtä hyvin kuin minä - miten onkaan ettei kaikki osaakaan lukea lapseni ajatuksia, puhumattakaan minusta.
Anteeksipyyntö on paikallaan, tunnustan olleeni tuomitseva ja ennakkoluuloinen. Minä, joka saarnaan ennakkoluulottomuudesta. Mihin sitä ihminen kompastuisi ellei omiin nilkkoihinsa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hei!
VastaaPoistaOlen seurannut blogiasi taustalta jo pitkään, kommenttejakin on ollut kielen ja mielen päällä, mutta ne ovat sinne jääneet...
Nyt on pakko kommentoida, että tämä on ihan paras blogi! Kiitoksia kirjoituksistasi!
Minulle tuli tästä itku, tämä on juuri ihanaa ihmisyydessä, voi olla jotain mieltä ja sitten myöntää olleensa kenties väärässä ja oppia itsestään ja muista. Kai tämä on meille kaikille kova paikka, kun oma lapsi annetaankin jonkun toisen hoidettavaksi.
VastaaPoista*Tää nostaa hattua*
VastaaPoistaHieno kirjoitus. Pakko se on myöntää, että sellasta sattuu.. Ja oma lapsi on se herkin paikka.
Kauniisti kirjoitettu.
VastaaPoistaMonesti olen itse ollut sillä "kolikon" toisella puolella. Alku on välillä hankalaa, varsinkin jos lapsi erotilanteissa itkee ym. Mutta yleensä alkaa kuitenkin sujumaan, kun kaikki on ensin vähän tutustuneet toisiinsa, niin lapset kuin aikuisetkin. Ja puhuminen on tärkeää, molemmin puolin jos jokin mietityttää. Vanhemmille olenkin monesti keskusteluissa sanonut, että kysykää jos jokin mietityttää. Informointi on tärkeää puolin ja toisin, päivän tapahtumista yritän aina jotain kertoa vanhemmille, varsinkin jos on ollut jotain erityistä esim. vaikka syönyt huonosti. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla parhaita kavereita, mutta lapsen parasta ajatellen kaikkien kanssa on silti tultava toimeen, se on osa ammatillisuutta.
Mutta tietysti ihmiset on tälläkin alalla niin kovin erilaisia, toisille itsestäänselvät jutut eivät ole ollenkaan selviä toisille...
Olipas tilitystä...
Minille mukavia hoitopäiviä jatkossa! =)
Hienoa, että vähitellen alkaa sujumaan. Lapsen hoitoon vienti on varsinkin äidille kriisin paikka vaikka lapsella ei olisikaan erityistarpeita. Mäkään en aluksi tykännyt isomman pojan perhepäivähoitajasta, mutta nyt vuotta myöhemmin olen aivan eri mieltä. Tärkeintä on, että lapsi viihtyy ja tulee hyvin hoidetuksi.
VastaaPoistaTodella kiva kuulla, että on alkanut sujumaan. Kuten jo aiemmin sanoin, se voi tosiaan olla avustajallekin jännä paikka olla vanhempien arvioivan silmän alla :)
VastaaPoistaKyllähän sitä omansa puolesta pelkää, että lapsi tulee väärinymmärretyksi ja "kaltoinkohdelluksi". Kommunikaatio on kuitenkin kaiken a ja o. Itse työntekijänä sitä usein mietti, että miten sanoa tai tarttua tilanteeseen, niin ettei astu vanhemman varpaille ja ettei tilanteessa tule väärinymmärryksiä puolin tai toisin. Vanhemmat ovat niin herkillä sen rakkaimpansa suhteen, että yksikin rakentavassakin hengessä sanottu negatiivinen kommentti voi saada vanhemman päässä aivan valtavat mittasuhteet. Silloin kannattaa aina kysyä ja tarkentaa, useinkaan niitä ei olla sanottu työntekijän taholta tahallaan arvostelevaan sävyyn. Oman kokemukseni mukaan työntekijät arvottavat vanhemman toimintatapoja paljon vähemmän kuin vanhemmat usein luulevatkaan. On ihan hölmöä tuntea häpeää esim. lähtötilanteessa kiukuttelevan 2 vuotiaan takia ( ja miettiä, että mitähän noi "kasvattajatkin" tästä nyt ajattelevat), kun sen sijaan puolin ja toisin voitaisiin pyytää enemmän apua. Usein työntekijä sitä toivookin, mutta ei kehtaa tunkea väliin auttamaan. Lapset haistavat (ja käyttävät hyväkseen)erittäin hyvin nämä vallankäyttötilanteet, jossa molemmat aikuiset ovat epävarmoja kumman pitäisi määrätä.
Mutta se tässä vanhemmuudessa onkin niin avartavaa, että sitä joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja mielipiteitään aina uudestaan ja uudestaan. Hieno oivallus siitä, että se lapsi tosiaan on erillinen yksilö joka tutustuu maailmaan ja luo ihan omia mielipiteitään asioista.
Tämä meni taas pidemmän kaavan kautta, mutta oikein mukavia tarhapäiviä Minille ja rauhallisia työpäiviä vanhemmille!
Minusta ihaninta sinun kirjoituksissasi on aina ollut, että osaat elää tunteella ja luottaa siihen. Jalostuit juuri silmissäni kuitenkin seuraavalle tasolle, ei ole helppoa myöntää itselleen kompastuneensa omiin nilkkoihinsa :)
VastaaPoistaIhailtavaa!
Piuku. Nyt jos koskaan on syytä rakastaa sinua enemmän kuin ennen. Tämä kirjoitus nostatti vesiä silmiin. Harva ihminen osaa myöntää ihan julkisesti erehtyneensä ja olleensa ennakkoluuloinen. Kumarran niin syvään kuin tämä rutiseva selkä myöten antaa ja olen melkeinpä haltioitunut henkisestä kasvusta jälleen kerran. Olet ainutlaatuinen. Temperamentikas? Kyllä. Ja tunteellinen? Kyllä. Mutta eniten olet Piuku, avoin rehellinen ja voimakas. Heikkouden tunnustaminen on suuren voimakkuuden merkki. Olen liikuttunut ja vaikuttunut ja takuu varmasti tämän blogin lukija. Sillä et ainoastaan elä ja koe itse vaan osaat pysähdyttää muitakin ajattelemaan. Ja se on lahja jota ei saa jättää käyttämättä. Hyvä Piuku <3 <3
VastaaPoistaSinulla oli syysi tuntea asiat niin vahvasti kuin tunsit. Siitä ei kannata siis itseään soimata, jos olet antanut tulla kuin tykin suusta. Se on mielestäni ihan ymmärrettävää.
VastaaPoistaTälläkin myrskyisellä alulla oli tarkoituksensa, uskon niin. Ihanaa luettavaa, olet mahtava!
Mukavaa, että asiat alkavat sujua.
VastaaPoistaMuistan aikoinaan Esikko Erityisen tukitädistä sen, etten yhtään pitänyt ja koska alku oli mahdottoman vaikeaa, meinasi usko loppua kaikilta. Mutta täti ja minä juttelimme ja päätimme, että olemme sitkeitä 2 x tusinan toistoa tarvitsevan lapseni kanssa ja kuinka ollakaan, sen 2 x tusinan toiston jälkeen lähti sujumaan kuin rasvattu. Täti ei edelleenkään ole minun läheisin ystäväni, mutta Esikko ja hän tulevat mainiosti juttuun ja se on tärkeintä.
Hienoa, että yhteistyö sujuu paremmin. Eiköhän se homma lähde alkukankeuden jälkeen surraamaan :)
VastaaPoista