Olen aamupäivän viettänyt muutaman mainon tyypin kanssa pohtimassa kotiäidin/äidin/raskaana olevan hormonihirviön ahdistus/ärsytysoireyhtymää.
Pääsimme päätelmissä kohtaan, jossa totesimme että:
Ollappa mies. Voi olla väsynyt, pahalla päällä ja rötvätä. Mutta ollappa Äiti. Äitinä voi olla väsynyt, pahalla päällä ja rötvätä, mutta lisäbonuksena tulee jäätävän surkea omatunto kaikesta, mitä pitäisi, olisi pitänyt tai tulisi tehdä/olla tekemättä. Ekstrapaukku on myös siinä, että äiti osaa kokea vielä riittämättömyyttä siitä, että on niin riittämätön ettei osaa antaa itseleen anteeksi!
Miksi? Voi hyvä elämä minkä ihmeen takia oman väsymyksen lisäksi pitää vielä kokea huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä siitä, että on vain ihminen? Ja minkä vuoksi miesten/isien/puolisoisoiden psyyke toimii niin paljon mutkattomammin, hyväksyen oman olonsa?
Mikä tässä oman pään sisälle rakennetussa äitimyytissä tekee sen, että aina negatiivisia tunnetiloja seuraa armoton itseruoskinta ja riittämättömyys. En todella osaa sanoa, onko tämä universaali ongelma naisilla ja miehillä, vai kuvittelenko vain.
Tärkeää on tässä yhteydessä tajuta, etten missään nimessä hauku miestä. Vaan päinvastoin. Olen kateellinen syvästi sille kyvylle sivuuttaa ns. toissijaiset asiat - sitä en itse osaa. Onko tällä teorialla jotain tekemistä hormoneiden kanssa vai mistä ihmeestä on kysymys?
Miksi äiti on aina vajaakuntoisena kokemassa itsestään rittämättömyyttä, kun taas isä kokee luonnollista "nyt on aika ottaa iisisti" - oloa. Ja millä helkatilla nämä kaksi saisivat toisensa tajuamaan omat näkökulmansa?
Miksi helkatissa sitä vaatii itseltään yli-inhimillisiä voimia? Ja kuka helvetti on minut kasvattanut siihen, ettei mikään riitä. Missä on aivopesukursseja joiden tehtävänä on saada tälläisestä ihmisestä tyytyväinen? Vai olenko kroonisessa suossa.
toim. huom. en jaksa mitään omahoito-opuksia, "jaksaminen for dummies" tai muitakaan "kehity ihmisenä puolessa vuodessa" kirjekursseja. Tahdon aivopesun. Tahdon sieltä, missä aita on matalin. Aimitenniiin mulle heti kaikki ihan nyt!!!
Usein olen blogiasi lukenut, mutta en ole aiemmin mitään merkintää itsestäni jättänyt :)
VastaaPoistaTämä äitinä oleminen on tosiaan ihan pirun hankalaa. Siitä ei pääse mihinkään. Meille syntyi viisi viikkoa sitten toinen lapsi ja ensimmäisellä oli silloin ikää 1,5v. Oma riittämättömyyden tunne on kasvanut entisestään ja en voi muuta kuin ihailla mieheni asennetta, joka koko ajan on positiivinen ja sanoo minulle, että muutaman kuukauden jälkeen helpottaa. Niinhän se on, että alku on hankalinta ja silloin tuntee itsensä kaikista paskimmaksi. Tästä kaikesta kuitenkin sisuuntuneena pyysin päästä juttelemaan neuvolapsykologin kanssa. Jotain on tehtävä, jotta oma pääkoppa ei hajoa näiden omien syytösteni kanssa. Ehkä ammattilainen saa mut tajuamaan, että itselleen on pakko olla armollinen. Tai sitten ei...
Joka tapauksessa tsemppiä loppuraskauteen ja kaikkea hyvää teidän perheellenne!!
Vaaleanpunaiset silmälasit lakkaavat aikanaan suodattamasta arjen karun totuuden "kultajyviä". Elämänmeno ja tunteet ovat sellaista vuoristorataa, välillä tasannetta ja välillä vaan juututaan paikoilleen. Ohi se pikkulapsiaika menee, joskus...
VastaaPoistaTuuletuksia ja irtiottoja sekä terve itsekkyys välillä ovat valttia.
Tseppiä, jaksaa, jaksaa.
Voi kuinka tuttua jo isojenkin lasten äidille... tulihan se pysähdys ja terve itsekkyys minunkin ajatusmaailmaani kun sairastuin rintasyöpään. Enää en vaadi itseltäni liikoja, en toki muiltakaan.
VastaaPoistaTätä kokemusta en toivo kenellekään, mutta joskus elämä opettaa kovimman kautta relaamaan ja rauhoittumaan.
Tsemppiä toivottaa vakilukija Päivi
Puhut niin asiaa.. T: lukijasi jolla la lokakuussa :)
VastaaPoista