keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2011

Erityisyyden itkuvirsi

Aina välillä se iskee. Ääretön vitutus siitä, että meillä on se erityisyys. Omalaatuisinta on siinä se, etten vaihtaisi tuota kakaraa mihinkään - mutta aina välillä ottaisin mieluummin tietyissä asioissa sen normiakselin.

Tänään normaaliakseli näyttäytyi äitin epätoivona kauppareissun jälkeen. Ostettiin pöperöt niin että ruokaa riittää pääsiäisen yli  - teen nimittäin pitkät vuorot ennen vapaata ja näinollen mulla on auto. Mies ja Taaviainen ei kaupalle mieluusti ilman kaaraa mene, varsinkin kun tarvitsee hommata koko pitkän viikonlopun ainekset.

Ostosten teko onnistui hienosti, samoin pakkaaminen ja autoon asettelu. Kunnes oltiin kotipihassa. Heräsin tajuamaan sen, että ei helvetti, mä en saa kauppakasseja kotiin. En millään. Yhden kainalon verran vie lapsi ja toiseen käteen mahtuu vain rajoitettu määrä kevyitä kasseja. Valinta oli tehtävä - otin mukaan ne, missä oli sulavia pakasteita. Muut saivat jäädä autoon.

Kuin tilauksesta, lasta kitisytti niin että ei tosikaan. Kainalossa kitistiin, kiemurreltiin ja vengottiin parhaan mukaan. Sain sen pari kassia lapsen lisäksi kotiin ja päädyin keittiöön itkemään.

Sieppasi niin loputtoman paljon, että meillä se kauppareissukin on yhtä persettä aina välillä - ihan sen takia että äiti ei saa ostoksia kotiin. Miten paljon helpompaa olisi, jos tuo oikeesti kävelisi?


Tässä vaiheessa tuli toinen itkuaalto: joka kerta kun erehdyn sanomaan, miten helpottavaa se olisi jos lapsi kävelisi, tulee lauma kertomaan kuinka itkisin sitäkin - lapsi todennäköisesti kun kuulemma ryntäilisi pitkinpoikin kuin päätön kana, kuinka haastavanvaikeaa se olisi ja kuinka sitten vasta kiroisinkin. Ja arvatkaa, tätä ajatellessa kyyneleet valuivat valtoimenaan; MISTÄ HELVETISTÄ SEN MUUT TIETÄÄ? Meidän lapsi voi olla se, joka osaa kävellä nätisti ja pysähtyä kun huudetaan STOP - tai sitten ei. Se on nimittäin lapsi, ja lapset ovat erilaisia - vaikkakin siellä on se ekstrakromosomi. Se ekstrakromosomi ei tilaa tullessaan kaikkia mahdollisia ongelmia, vaan lapseni on yhä ihan vain lapsi, omalla temperamentillaan.

Se että joku kertoo miten hanurista meidän elämä vasta onkin, kun lopultakin lapsi kävelee  -  on planeetan paskinta lohduttamista. Se kuuluu samaan kastiin, kun lohduttaminen rintasyöpäpotilaalle, että eipähän tartte miettiä liivejä. Tai kaljulle, että eipähän tarvitse pohtia kampauksia. Kyllä - lohduttaminen sillä miten hanurista jokin toivotun, normaalin asian omaaminen on täysin mautonta. Ja se loukkaa niin kovaa, että sydän kipristelee pahaa oloaan.

Minä toivoisin että lapseni kävelisi. Tai ainakin osaisi seistä reippaasti ilman tukea. En osaa kirota sitä ylimääräistä kromosomia vaan kiroan nyt sen, että meidän Taaviainen 2v ei kävele. Kiroan sitäkin enemmän sen, miten surkeasti ihmiset lohduttavat.

Uhkasin, että jokainen joka nakittaa, nokittaa, pätee tai on muuten niin jalo, että osaa kertoa kuinka ei pidä kiukutella, poistetaan samantien kaverilistoilta. Pitäydyn kanssassani yhä edelleen. Minulla on ihan oikea oikeus surra tai kiukutella jotain sellaista, mikä kuuluisi olla muttei ole.
PERRRRRRRRRRRRRRRRKELEEEEE.


ps. fiilisaaltoa ei auta tämä raskaana oleminen yhtään. Ja murehdin, onko vatsassa eloa. Onko siellä elinkelpoista eloa, vai mitä tulee eteen rakenneultrassa. Ja miten käy niiden vasta-aine tutkimusten. Ja että todellako syksyllä meidän perheessä on yksi lisää?
Pah. Parempi olla kokonaan ajattelematta asiaa.

12 kommenttia:

  1. Pöh, totta kai sä saat ajatella noin ja kirota välillä. Minäki aattelen harvase päivä, että voi luoja ku tuo poika osais puhua tai että voi kun se ois ees vähän isompi. Poitsu on siis normaali, mutta miltein 2-v eikä puhu ja ikäistään pienempi. Ne aiheuttaa haasteita aina joskus. Mutta eihä tää äitiys oo pelkkää hattaraa, saaha sitä olla tyytymätön ja jossitella. Ei se rakkaus siitä mihkää kummene, vaikka joskus toivoisikin helpompaa. <3

    VastaaPoista
  2. Halaus! <3 Tunnen tuskasi tuon asian kanssa, miten hankalaa se on kun lasta ei voi edes laskea maahan kun se ei seiso. En osaa edes kuvitella, miten hankalaa sellaisen kanssa on kulkea "maha pystyssä" (anteeksi vulgaari ilmaus :). Mitä mä ihmettelen on ainoastaan se, ettet sä saa niitä itkupotkuraivareita joka päivä, koska minä kyllä saisin.

    Seuraavan kerran se Iskämies mies menee sinne kauppaan, ei mutinoita. Jooko?

    VastaaPoista
  3. Voi, täällä pistetään kyllä kädet kyynärpäitä myöten ristiin sen puolesta, että Minimies kävelee ennen kuin saat toisen kannettavan.

    Ja et kyllä takuulla itke sitä, kun lapsi oppii kävelemään etkä sitä, kun kuopus tekee asioita normaalijärjestyksessä ja on toki omalla laillaan hankala. Ne hankaluudet ovat kuitenkin peräti pieniä.

    Kukaan pelkkien tavallisten lasten äiti ei tiedä, miten ihanaa se on, kun lapsi koristelee keittiön valkoiset kaapit vahaliidulla tai kapuaa kaikkialle, minne vain kavuta voi. Se on merkki siitä, että muutaman vuoden kuluttua näitä taitoja ei tarvitse opetella toimintaterapiassa. Juhlan paikka siis!

    VastaaPoista
  4. Anna tunteiden tulla vaan ja raivoa jos siltä tuntuu! Mä oon taas liian kauan pantannu kaikkea sisälläni ja olo on tikahtumispisteessä. Eikä itku tuu vaikka kuinka itkettäis. Täällä kannetaan kahta... kotona saan onneksi auton ajettua aivan oven eteen mutta muualla en ja siinä joutuu miettiä kumman pienistä jättää autoon hetkeksi kun vie ensin toisen. Jospa kesä ja avojaloin kulku toisi mukanaan kävelytaidot!!

    VastaaPoista
  5. Nyt mä vaan halaan ja rutistan sua enkä selittele mitään, rutist.

    VastaaPoista
  6. Käytännön vinkki, joka toimi meillä: hanki kevyet "autorattaat". niihin mahtuu lapsi ja kaksi kassia (toisessa täytyy olla pitkähköt sangat) ja reppu selkään. Näin kulkee aika suuri määrä tavaraa. Ehkä myöhemmin voit laittaa vinkeän näihin rattaisiin ja kantaa uutta tulokasta toisella kädellä?

    Kävelemään oppimisen jälkeen tosin hankittiin asunto, johon pääsee autolla lähelle: sekin on aika työ, kun on kädet täynnä kasseja ja natiainen juoksee mihin lystää.

    -m-

    VastaaPoista
  7. Olen käynyt lukemassa näitä IHANIA ja elämänmakuisia kirjoituksiasi, joskus tainnut kommentoidakin :)

    Minulla on ihan tavallinen 3 vee poika, joka kyllä kävelee jos viitsii. Asumme kaupungissa ja lapsi pelkää autoja, lumiaurtoja jne.. Ei halua siis kävellä yksin parkkikselta kotiin, vähintään pitää olla käsi kädessä tai tulee ne itkupotkuraivarit. Tarkoitan vaan siis, että lapset ovat tosiaan erilaisia. Oli sitten kromosomeita mikä määrä hyvänsä. Tutuillamme on 6 vee down-poika jonka kanssa perhe reissailee pitkiäkin euroopanmatkoja autolla ja hienosti poika liikkuu vieraissa paikoissa liikenteen seassa.Ei ole kuulemma ollenkaan mitään karkailevaa tyyppiä. Turhaa murehtia etukäteen sellaista mitä ei voi tietää.

    Tuon oman "kävelemättömän" pikkuseni kanssa käytän edelleen kantoreppua. Eli lapsi selkään niin on kädet vapaana kantamaan. Voi tehdä vaikka monta kierrosta kodin ja parkkiksen väliä (riippuu tietty siitä välimatkasta. Lapsi istuu tyytyväisenä eikä tarvitse hopottaa, raahata perässään jne.. Asiaa helpottaa, että lapsi on aika pienikokoinen, mutta eikös se teidänkin Mini ole myös aika mini :) Suosittelen siis reppua!

    VastaaPoista
  8. Niin koskettava, niin TOSI kirjoitus. Tunne on tuttu ja ahdistava. Missä on se Helppo Elämä jota eletään tavisten perheissä ja surkutellaan rikki mennyttä 46 tuuman plasmatelevision kaukosäädintä..? Merja

    VastaaPoista
  9. Voimia <3 Sinulla on kaikki oikeudet tuntea surua ja kertoa pahasta olosta. Olet kauhean rohkea, kun uskallat puhua tunteistasi.

    xoxo,
    -S
    passionforprincessfashion.blogspot.com

    VastaaPoista
  10. Silläkin uhalla , että vetäset turpaan ja poistat listalta sanon; iso hali sulle.

    Mä kokeilisin sitä tyynyyn karjumista. Kas naapurit ei kuule, mutta itelle saa paremman fiiliksen, kun saa kuonat ulos pääkopasta.
    Helppoa olis sanoo, älä murehdi. Vaan niin se on, että elämässä tulee mikä tulee ja sille ei juuri mitään voi. Kaikki on vaan opittava joko jauhamaan tavalla millä hyvänsä oikeaan muotoon ja sopivaksi. Tai niellä ja sulatella. Ja kaikki noi toimenpiteet ottaa välillä kaaliin enempi kuin päässä on verisuonia. Tätä kutsutaan myös elämäksi. Välillä se potkii persuksille ja välillä taas silittelee. Tiedäppä siinä sitten, että kääntäskö sille persustaa vai oottasko sitä silitystä.
    Koeta kestää.

    VastaaPoista
  11. Iso halaus sinulle!

    Ja jotain kantovälinettä suosittelen minäkin, säästää sekä aikaa että hermoja että vielä edestakaisia juoksureissujakin, kun muksun saa kerralla juntattua kiinni niin että se pysyy kyydissä vaikka ydinräjähdyksessäkin. Kauppakassiahdistus kuulostaa tosi tutulta (vaikka tuo oma ipanapipana onkin ihan tavis vain). Rattaisiin saa lastattua kiitettävän määrän ruokaa ja muuta tarpeellista mukulan lisäksi kyytiin, mutta ihan jo pelkkä yhteistyöhaluton ipana tekee siirtymisestä hissittömän talon kolmanteen kerrokseen tuskaa. Repussa keikkumista muksu rakastaa, rapuissa kävelemistä ei yhtään. Oikein hyvänä päivänä saattaa kävellä puolikkaan kerrosvälin itse, muuten äiti saa kantaa aina...

    VastaaPoista
  12. Kiitos kaikille, sokkis, moon mamma, riitta, jenni, oranssi, anonyymi(t), s, maija ja tahruska.

    Autosta sen verran että meillä ei ole omaa autoa. Auto on lainassa Mummilta, ja se on kokoluokkaa "takakonttiin mahtuu leipä ja limppu" - eli jos otan matkarattaat (zapit) mukaan, ei autoon sitten mahdu ostoksia.

    toisaalta, avain tähän ei ole sen ratkaisun löytäminen asiaan, vaan ytimenä on se fiilis kaikesta. se tunne, kun tajuaa sen erityisyyden kolahtavan yhtäkkisesti puskista. Tämän "pullat uunissa" olotilan vuoksi kantorepussa kantaminen (löytyy kantorinkka ja sen seitsemän sorttia kantovälinettä) ei tunnu hyvältä; selkä oireilee muutenkin. Mutta Ideat olivat toki hyviä enkä lähde niitä tyrmäämään.

    Tärkein oli tunne joka taas opetti minulle jotain uutta itsestäni. Löytyi taasen rajat "jollekin".

    Silti, Taaviainen on maailman rakkain, vaikka elo välillä onkin fiilispohjalta rankkaa. Fiilikset vaan pitää käydä läpi ja suodattaa.

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...