Kiitollisena

Mihinkäs sitä tästä vielä joutuu tällä kirjoitusharrastuksellaan? Tekstini julkaistiin eräässä yhdistyksen läpyskässä, mistä olin iloinen. Ainoa pikkuvika oli se, että blogin osoite oli laitettu väärin: pinkea.blogspot.com - ei vinkeä. Noh, voin mä olla aina välillä pinkeäkin!

Päiväkodin tädit olivat lukeneet sen ja kertoivat, että oli hyvä vuodatus. Hyvä - hienoa että se herättää tätsyjä ajattelemaan. Tuon jälkeen jäin miettimään - ymmärtäväthän he, että päiväkoti on oikeasti meidän arjelle ja rutiinille aikamoinen helpotus? Vaikka niitä palavereja on siellä, täällä ja tuolla, niin pelkästään se että terapiakäynnit toteutuvat päiväkodissa auttaa meidän arkea ihan mielettömästi! 

Kuten tuossa tekstissänikin totean, on arjessa monia kiemuroita, mitkä ovat läsnä vain sen erityisyyden takia. Kaikkein raskainta on se, kun sitä erityisyyttä täytyy ruotia erilaisille lippulappusille ja dokumenteille. Tuo nappula itsessään ei todella ole mitenkään normilasta rasittavampi tapaus - vaikkakin taidot tulevat hitaammin. Yhtä ihanan ärsyttävä pikkunatiainen se täällä mennä touhottaa!!! 

Arki on oikeastaan sitä, millaista siitä teet. Tiettyihin asioihin ei voi vaikuttaa, toisiin voi. Välillä sitä vaan herää väärällä koivella ja homma ei toimi - toisina päivinä naurattaa kaikki ja vastoinkäymisetkin on helppoja. Jotenkin tuo ajatus helpottaa; ei tarvitse väkisin pusertaa sitä positiivista vaan antaa elämä kulkea ja itse menee mukana. 

 Töissä opin ajatuksen siitä, että on tärkeä määritellä ongelma; Minun ongelma, sinun ongelma ja jonkun muun ongelma. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on Minun ongelma. 

Työssäni olen myös oppinut tyyneysrukouksen (ah- agnostikon lempparisana ''rukous'' - ehkä se on muotoon puettu toive) joka sopii kyllä kaikkialle käytettäväksi.

Anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa,

Rohkeus muuttaa ne jotka voin,

Ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan.

Näillä ajatuksilla kohti huomista, tuikitavallista torstaita, tavallisen ihanan kakaran kanssa.