strategisia mittoja

Tänään käytiin kasvukontrollissa neuvolassa. Tarkoitus oli alustavasti laittaa lensupiikki, mutta tuon ensi viikon (hui!) leikkausajan vuoksi ei sitä voitu pistää; rokotuksissa on kahden viikon karenssi. Noh, uusimpia mittoja saatiin ja pikkarainen onkin kasvanut ihan mukavasti. Nyt, 1v8kk korjatussa ja 1v10kk iässä pätkällä on mittaa 80cm ja painoa 9,5kg. Herramunjee - tuo lapsi kasvaa!

Neuvolan tätsä ihasteli nappulan taitoa viittoa; hän ei ollutkaan aiemmin nähnyt kuinka hienosti mini kertoo asioita viittomalla. Täti katseli ensin, kun muksu nimesi kaikki elukat mitä seinillä oli. Tämän jälkeen napattiin kuvakirja, josta ukkeli viitto vuorotellen kuvia. Pyynnöstä hän näytti terkkarille, missä mikäkin eläin on (ja katse lapsella oli sellainen ''torvi, eksätiä mikä kissa on!''). 

Nykyään neuvolassa on mukava käydä, niin kuin oli minun loppuraskauteni ja minin syntymän aikaan (silloin oli ihana sijaistäti!) Ihan oikeasti, mun suurin neuvo kaikille neuvolan kommunikaationgelmien kanssa painiville on, että vaihtakaa sitä tätiä: se on ihan mahdollista. Varsinkin tälläisen erityismurun kanssa tarvii sillä tädillä olla kokemusta ylipäätänsäkin neuvolatyöstä. Meidän ''oikea'' täpsä oli karannut ihan toiselta terveydenhuollon kentältä lastenneuvolaan - ja sen kyllä huomasi. Raskausajan puuhat olivat vielä ihan ok mutta lapsen synnyttyä täti muuttui ihan junttaroksi. 

Mukana tänään neuvolassa oli myös opiskelija, joka todennäköisesti koki ekan kontaktinsa ds-kakaraan. Mimmi oli ihana - nuori kuin mikä mutta mukavasti suhtautui kaikkeen. Yritti ottaa mitat ministä mutta ei oikein onnistunut. Miniatyyri nimittäin on sitä mieltä että se mittapenkki on kiduttamista varten oleva ruuvipenkki, laittaa parhaansa mukaan hanttiin. Tulipahan samalla kerrottua meidän (http://www.downiaiset.com/) yhdistyksestä - täpsä lupasi viedä viestiä eteenpäin muille neuvolantädeille. 

Aamulla jätin auton suosiolla kotio, koska peukku 107 menee kuin märkä rukkanen laineilla tuolla lumisohjossa. Julkisilla liikkumiseen varasin reilusti eli runsaasti aikaa; silti sai matkan päällä kiroilla vankkureita lykkiessä; ihme paikoissa keskellä tietä kinoksia, joista meidän Brioillakin on vaikea irtaantua! Takaisintulomatkalla oli aura ajanut tien umpikujaksi. Vanhempi duunariherra huikkas, että oota vähän aikaa, nää poikaset ei vielä oikein osaa duuniaan; mun eteen ilmesty traktori joka kolasi mulle ja minille siliän tien! Totesin hälle, että ei meillä kiire ole - pikkanen on tyytyväinen kun saa kattella raktoria (vaunuista kuului brrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr). Kyseinen setä totesi, että hän voisi elää ihan hyvin ilman että näkisi yhtäkään!

Tuli kaikenkaikkea tästä hirviän kiireisestä, säntäilevästä päivästä superhyvä mieli! Nyt lämpimässä olkkarin soffalla, kohta keitän kupillisen kuumaa suklaa-lattea (nams!) 

Pitkä stoori, paljon asiaa ja monasti asian vierestä! 

Onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti ja iloisia talvipäiviä!