Mennyt on mennyttä?

Tänään oli vuorossa vammaisneuvolan tapaaminen muiden perheiden kanssa - kuitenkin syksyn sateet lenssuineen oli verottanut porukan kahteen perheeseen. Teemana oli ruokailu, nukkuminen ja vanhempien jaksaminen arjessa. Vaikeita, kipeitä, raskaita aiheita - kun oikein tarkasti miettii.

Ohjeena oli, että kun vaikeat ajat ovat ohi, pitää keskittyä tulevaisuuteen. Totta, totta joka tavu, mutta niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Todettua tuli taas se, että kun se paska propelliin possahtaa, ei se jakaannu kauniin tasaisesti vaan mäjähtää pariin suuntaan ja urakalla. Oikein, todella urakalla. 

Keskosuus on minulle edelleenkin kipeä asia. Kun alku on ollut niin epävarmaa, kun kiintyminen lapseen menettämisen pelosta on ollut vaikeaa, ruokailu yhtä tappelua ensihetkistä alkaen - ei sitä soppaa saa työnnettyä taakse. Ensimmäiset puoli vuotta- vuoden päivät olivat juoksua polilta ja lääkäriltä toiselle; aina etsittiin vialla olevia asioita - kunnes todettiin että eipä vikaa ole. Ajatusmallejaan voi muuttaa, käytökseensä voi vaikuttaa mutta tunteilleen ei oikein voi mitään. Itse uskon vahvasti, että kun asiat on läpikäyty - ne menevät paketoituna omatoimisesti taka-alalle. Jos asiat jättää kesken, surut surematta ja pelot pelkäämättä, ne nousee sellaisessa hetkessä esiin jolloin niiden kanssa on vaikea työskennellä. 

Kaadu

usein eteenpäin ja innolla.

Älä ryve.

Erehtyvyys on hyve.

Elämä on

suuri seikkailu

kohti uusia,

kauheita, kauniita virheitä.

- Tommy Tabermann -

Kehitysvammaisuus taasen. Noh, se on poikani ominaisuus, ei sen enempää. Kohdat jossa pysähtyy, on niitä kun näkee kuinka hienosti toiset lapset jo paljon nuorempina tekevät. Välillä se ilahduttaa, välillä se surettaa - mutta useinmiten se on vain asia joka on. Erityisyys on juuri niin erityistä, kuin minkä vallan me sille annamme; riutumalla ja räytymällä kohtalon kourissa ei hommasta tule mitään. Uskon myös vakaasti, että näihin kaikkiin tunteisiin pitää todellakin kompastua, että oppii itse; se ei auta piirunvertaa kun joku käskee, että tee niin näin tai noin. Tunteitaan ei voi hoputtaa, vaan kaikki ottaa sen ajan minkä ottaa - mutta niihin tunteisiin voi toiset valmistaa; varoitella mitä on tulossa ja rohkaista kohtaamaan kaiken.

Alussa olisin toivonut että joku olisi sanonut minulle että kaikki järjestyy; Vaikka välillä on hiivatin tahmeaa, ahdistaa, väsyttää ja erityisyys tuntuu olevan kaiken keskipiste, on olemassa aikoja jolloin elämä vaan menee eteenpäin. On ilojakin, suuria ja uskomattomia iloja, naurua ja ystäviä. Toivon, että voin nämä ajatukset välittää eteepäin sille seuraavalle sukupolvelle, kenties kirjoittamalla tätä blogia - tai sitten halaamalla vertaistapaamissa. 

Vinkeän perheen ajatukset erityisestä alkumatkasta. 

Älä hätäile. Ota Aikaa. Itke, naura ja rakasta. Pelkää välillä, mutta laske pelko pois kun se ohi. Käy läpi kaikki tunteet, ne tulevat kuitenkin; ennenmmin tai myöhemmin. Etsi itsellesi seuraa, joka tajuaa mistä puhut - joku joka ei pidä pöhelönä vaikka sanoisit mitä. Varaa itsellesi aikaa ja älä ihmettele, jos mielesi ei toimi kuten olet tottunut. Äitiys on niin kummallinen asia, se saa pöntön todella sekaisin naurettavistakin asioista; puhumattakaan siitä että päälle lävähtää vielä muita raskaita asioita. Älä kuluta itseäsi loppuun yrittämällä tietää kaikkea, riittää että tiedät omasta lapsestasi! 

Ja ennenkaikkea; Hengitä hyvä ihminen, pysähdy ja hengitä. 

ps. Kukaan ei elä niinkuin opettaa ja alimmasta kappaleesta löydätte monta kohtaa johon kompastuin. Hyvä niin - niin minun pitikin että opin!