maanantaina, lokakuuta 08, 2012

Palikkalaatikot roviolle!

Jari Sinkkosen "Jatkuva viriketulva tukahduttaa lapsen" sai minut hyppimään riemusta. Tässä arjessa tuntuu välillä, että terapia-akselin kautta kaikki tekeminen ja oleminen pitäisi olla pelkkää kuntouttavaa, kehittävää, treenaavaa ja opettavaa. Harva ammattilainen sanoo, että ota muksu kainaloon ja kellahda sängylle nauttimaan yhteisestä ajasta.

Eritoten Sinkkosen sanomana

"– Kaikki elämä ei saa olla sitä, että viedään lasta paikasta paikkaan ja mietitään, mikä kehittäisi hänen aivojaan eniten.
Sinkkonen olisi valmis kärräämään kaiken maailman palikkatestilaatikot yhteen kasaan ja tuikkaamaan sen tuleen."


sai onnentunteen läikähtämään sielussani. Mä muistan jopa sen, miten ahdistunut oli Taaviaisen kanssa, kun hän yksivuotiaana ei osannut survoa palikoita oikeista rei'istä paikalleen. Kun pitäisi, tarvitsisi, olisi pakko. Taaviainen valitsi helpomman tien; avasi kannen ja survoi palikat sisään, heitti laatikon nurkkaan. Ja äiti se vaan pelkäsi, ettei tuo koskaan opi laittamaan mitään objektia oikeesta kolosta paikalleen. (juu ei huolta; nyt menee avaimet lukkoihin, kolikot viemäriin, roskat roskikseen - lelutkin roskikseen, dvd-levyt soittimeen.)

Erityisen lapsen kanssa kasvaa aikamoiseen vaatimusten kulttuuriin, vaikkakin luulisi että kehitysvammadiagnoosi antaisi asioita anteeksi. Jaskan latvat ja seittemäntoista marjapensasta! Meidän skidien pitää, tarvitsee, on hyvä ja tulisi tehdä tuhatta eri asiaa. Jokaiselle terapeutilla ja taholla on omat suosituksensa ja ohjeensa. Loppuviimein sitä on sekaisin kuin Haminan satama, että mitä tässä nyt oltiin tekemässä ja ketä varten.

Henkilökohtaisesti, olen kolmessa vuodessa oppinut jotain. Olen oppinut sanomaan että piä pulikkas, me tehdään näin. Olen oppinut sanomaan, että meille on tärkeämpää se että arki sujuu ja poika oppii tavallisia arkiaskareita - kuin se että hän lukee, tanssi, hyppii temppukerhossa, muskarissa, kokoaa palapelit ja lajittelee pyykit. Me olemme tehneet asiat omaan tahtiin, lapsen tahdon ja perheen voimavarojen mukaan. Moni perhe, jossa tehdään tuhatta muuta, tekee asiat omaan tahtiin, omaan tapaan - kaikille kaikki ei sovi. Poika ennemmin syö palapelin palat, kuin kokoaa niitä. Minä taas en kestä muskareita enkä väkimassoja. (ja kyllä, oisin tosi tyytyväinen että kundi välittäis palapeleistä, mutta ei niin ei. Ennemmin tuo rummuttaa bongorumpujaan, soittelee syntikalla ja kitaralla lauleskellen omia laulujaan)

Joka kerta kun joku tulee sanomaan, että tämä PITÄISI tehdä, saan paniikinomaisen pakoreaktion - "Pidä tunkkis, en varmana!" Jos asia esitetään kokonaisuutena, kerrotaan hyödyt, haitat ja ajankäyttö - saatan harkita. Näin kävi meidän perheessä kokosanamenetelmän kanssa. Aloitimme, kun asia tuntui hyvältä ja kun sain vastaukset kysmykseen "miksi pitäisi". Perustelkaa, keskustelkaa, ihmetelkää ja ennenkaikkea, tehkää niin kuin teidän perheessä tuntuu hyvältä. Ja polttakaa ne palikkalaatikot siellä roviolla, mä tuun heittämään ison kasan roipetta matkaan!  Terapeutit on kuntoutusta varten, perhe yhdessäoloa ja halipusihöpötystä varten.

ps. Taaviainen "lukee" jo viisi sanaa. Äiti, isi, omanimi, veikannimi, mummo. Ollaan muistettu leikkiä satunnaisen säännöllisen epäsäännöllisesti korteilla, lähinnä kun sälli itse pyytää. Siinä taitaa jo motivaatio olla kohdallaan?

7 kommenttia:

  1. Voi, mä oon NIIN samaa mieltä tästä ja Jari inkkonen onkin mun idoli :) Sen lisäksi mä oon samaa mieltä siitä että vanhempien tehtävä on ensisijaisesti olla vanhempia ja ne sen seitsemän terapeuttia hoidelkoot sitä kuntoutuspuolta... me jätetään aina kaikki terapettien kotitehtävät tekemättä ja hyvinhän toi näyttää silti edistyvän. Kotona se saa olla just sellainen kuin on, neidin omien sanojen mukaan: I'm not perfect, but I'm wonderful the way I am :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana mimmi :D Joo, aika aikaansa kutakin, voimavarojen ja perheen tahdin mukaan.
      me ollaan toistaiseksi oltu tunnollisia kotitehtävien kanssa, kunnes ilmoitettiin että vähentäkääs niitä kotitehtäviä :D Nyt niitä sitten ei ole tullut, mikä sinänsä on tehnyt sen että NYT me halutaan ihan omasta tahdosta tehdä asioita joita peräteipit aiemmin suositteli.
      Ai mekö, vastarannankiiskiä?

      Poista
  2. Minä en ole täysin samaa mieltä. Minusta näillä terapioilla harrastuksilla, yms. on tärkeä paikkansa. Mutta aina pitäisi muistaa kysyä itseltään, mitä milläkin ajaa takaa. Yrittääkö muuttaa lasta toisenlaiseksi vai antaa valmiuksia pärjätävtässä yhteiskunnassa elää hyvää elämää. Ja tosiaan pelkälle olemisellekin on jäätävä tilaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai terapioilla ja harrastuksilla on oma tärkeä paikkansa. Sen vuoksi sitä terapiaa anotaankin, että saadaan sitä kuntoutusta viemään sitä kehitystä eteenpäin niiltäosin, mitä normaali kehitys ei "paikkaa". Mutta se, että kaikessa on oltava perheellä ajatuksena se että homma kehittää, kuntouttaa - se tuntuu pahalle. Ensisijainen tärkeys vanhemmilla on olla vanhemmat, ne lapsen kasvun tukipuut. Kuntoutus tulee toisaalta, vaikkakin vanhemmatkin tekevät siihen oman osansa - omien voimavarojen ja mielenkiintojensa kohteiden mukaan.

      Itse olen kokenut herkästi ns. "syyllistämistä" ammattilaisten taholta, jos systeemin tarjoamat asiat kotikuntoutuksessa eivät tunne omilta. pitäisi, tarvitsis jne. Sen kun sanoo lääkäri, puheterapeutti, fysioterapeutti, toimitnaterapeutti, viittomakielenopettaja, päiväkoti ja kelto - jokainen omat "pitäis" juttunsa, alkaa hiki valumaan ja ahdistus pukkaa.

      Siksi teemme tyytyväisenä niitä asioita arjessa, jotka toimivat meidän perheessä, jotka tuntuvat hyvältä ja jotka eivät ole hampaat-irvessä-pakkoa. Esim. kokosanamenetelmän kanssa olemme nyt aloittaneet, koska Taaviainen nauttii "lukemisleikistä" todella ja minun on kiva leikkiä hänen kanssaan.

      Mä oon virallinen etanaemo - antakaa perheille tilaa olla omanmoisiaan - niille ketkä on himokuntouttajia ja niille ketkä eivät ole - sekä jokaiselle siellä välissä. Kun tuetaan lapsen kuntoutumista, tarvitsee tukea koko perhettä - koko perheen tukeminen tarkoittaa jokaisen perheen yksilöllisten voimavarojen, vahvuuksien ja heikkouksienkin realistista tunnustamista, sekä niiden ottamista käyttöön.

      Poista
  3. Tääh, pitääkö jo vuoden ikäisen osata laittaa palikat oikeasta reiästä laatikkoon? Aika kovat vaatimukset on pienelle ihmiselle (ja äidille). Ei tuo meidän 13-kk tavisipana ainakaan niitä osaa laittaa. Yleensä ottaa kannen pois ja laittaa sekä kannen että palikat laatikkoon. Onneksi neuvolassa ei edes kysytty osaako saati että olisi testattu. En minä sitä laatikkoa silti roviolle heittäisi, lapsen rakasta lelua :)

    Tsemppiä oman tien kulkemiseen! Ei se voi kenenkään etu olla, että äiti vääntää hampaat irvessä harjoitteita lapsensa kanssa. Tuskin se on edes mitenkään kehittävää, kun lapsi kuitenkin vaistoaa äidin vastentahtoisuuden. Hauskan kautta oppii paremmin ja ei nyt joka hetki tosiaan tarvitse yrittää kehittyä.

    VastaaPoista
  4. Mukavan Vinkeä blogi sulla! :) http://tinttinen.blogspot.fi/

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...