maanantaina, lokakuuta 15, 2012

Masokistin vikaa?

Olin tänään siis keskostyöryhmän kutsumana kertomassa meidän tarinaa sairaalassa. Kuuntelijoina oli HUS:in henkilökuntaa eri osastoilta - ja jopa eri sairaalaoista. Tämä oli toinen kerta, kun olin kutsuttuna kyseiseen koulutukseen.

Ensimmäinen vanhempien ottama kuva - ikää 1 päivä.

On todettava, että niin kipeää kun se tekeekin taas jälleen palata niiden muistojen äärelle - siinä samassa se tekee hyvää. Saa sanoa niitä ajatuksia ja aivan hulluja tunteita ääneen. Kertoa, miten oudosti ihmisen mieli voi juosta moisissa tilanteissa.

Aloitin kertomalla ystävästäni, joka oli kuullut tärkeän lauseen lääkäriltä; "Tämä lapsi tulee tuomaan teille vielä paljon iloa" - se on todella tärkeä asia kuulla kriisin keskellä. Sitten jaoin speksit meidän rankasta startista, Taaviaisen pahasta ahdingosta kohdussa, siitä että meidän piti varautua kuolevan lapsen syntymään. Kerroin, miten hurja tilanne se oli, kun lapsi lähti salamana teholle ja minä jäin makaamaan massu auki leikkuriin, odotellen edes jotain kuulumisia. Miltä tuntui saada teholta mies, joka itki valtoimenaan - ilosta ja kauhusta. Miten yksinäisiä ne seuraavat päivät olikaan.

Isin massun päällä jo vähän isompana

Kerroin siitä, miten avoimesti tunsin inhoa ja vihaa muita perheitä kohtaan synnyttäneiden osastolla; siinä nyt nuo lykkivät niitä palleroitaan, ruojat. Miten en todella tahtonut syödä päiväsalissa, koska en vain voinut kohdata niitä kaikkia äitejä vauvoineen, puhumattakaan niistä onnittelijoista kukkakimppuineen. Me saimme muutaman onnittelun, mutta muuten melkein surunvalitteluita.

Kerroin, miten menin lähes väkisin seuraavana päivänä teholle katsomaan sitä onnettoman pientä pikkuruista. Miten paljon se pelotti. Ja miten tärkeää oli kohdata tehon käytävällä perhe, jonka poika olikin jo parivuotias; selvinnyt ja hyvinvoiva, reipas pikkarainen (en vieläkään tiedä kuka tämä perhe oli, jonka kohtasin, mutta voin suoraan sanoa että he olivat kuin hengenpelastajia; enkeleitä. Tästäkin voi selvitä.)

Kerroin, kuinka lapsi tuntui sairaalan omaisuudelta; kuinka en voinut edes kohdussani tarjota lapselleni elämän perusedellytyksiä syntymän jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Miten kaikki muut osasivat hoitaa lastani ja kertoivat miten tulee toimia. Kerroin, miten järkeni sanoi että tottakai vaativan tehohoidon handlaa hoitajat ja lääkärit, miten ymmärsin sen että en minä moista voi äitinä osata - ja silti miten pahalta se tuntui. Kerroin hoitajasta joka sanoi, että nyt on tullut paljon kakkaa kuten tyypillistä on Down-lapselle, hoitajasta joka sanoi että kakkaa ei ole tullut kun se on Down-lapselle tyypillistä ja ennenkaikkea siitä ihanasta hoitajasta joka tuhahti, että tämän on VAUVA - välillä ne kakkaa ja välillä ei.


Kerroin, miten tärkeää oli pitää "kyllä me pärjätään"- kulissit pystyssä. Aamulla kammata tukka ja hymyillä väkisin, könkätä metrossa ja ratikassa kolme päivää sektiosta, haava irvistellen - kun oli pakko. Miten maidosta muodostui elämän eliksiiri, ainoa asia jota minä pystyin lapselleni tekemään; pumppaamaan maitoa.

Kerroin, miten kamaalaa oli joutua oman surun, pelon ja kaiken sen keskellä joutua lohduttelemaan sukulaisia, tukemaan heitä kriiseissään. Miten kauhealta tuntui että en saanut itse käydä omaa pahaa oloani läpi niin että joku olisi tukenut minua - vaan minun piti pystyä olla tukena muille. Miten pelkäsin että mitä jos minä romahdan, väsyn, uuvun.

Tällä matkustettiin teholta osastolle. Aikamoinen.


Kuvailin sitä miten pelottavaa on siirtyä teholta tavalliselle vauvaosastolle jossa yhtäkkiä pitikin uskaltaa hoitaa vauvaa ihan itse, ilman letkuja ja putkia, miten tottui piipittäviin laitteisiin sekä oppi kietomaan saturaatiomittarit oikein. Miten se avosänky olikaan pelottava sen avaruuskapselin perästä.

Kerroin, miten suuri ilo ja juhlan paikka oli saada lapsi kaiken perästä kotiin; miten en uskaltanut aluksi ollenkaan liikkua ulkona ulkoilulupien jälkeen. Pelkäsin että ihmiset huudahtavat - "KATSOKAA, TUO on se VAMMAISEN lapsen ÄITI"  - mistä kukaan olisi tiennytkään. Mutta minä pelkäsin. Pelkäsin flunssia, naapureita, tuttavia. Pelkäsin että joku haluaa katsoa vauvaa ja kavahtaakin taaksepäin. Onneksi pelkäsin turhaan.

Viimeisiä päiviä osastolla ennen kotiutumista -pikkasen oli 50cm vaatteet isoja...

Kotiinlähtötarkastuksessa lomien jälkeen!

Kerroin, että olisimme tarvinneet tukea pienen keskosen kanssa kotiutuessa. Joku, joka olisi antanut minun nukkua (herätyskello piippasi neljän tunnin välein; pumppasin maitoa, pullotin maitoa, syötin vauvaa ja valutin maidot nenämahaletkuun -siihen kului toista tuntia. Sitten takaisin nukkumaan pariksi tunniksi ja sama uudestaan. Kunnes polin hoitaja ilmoitti, että NYT se äiti nukkumaan, että sinä sekoat kohta!)

Kerroin vertauksen Hollannista, kuinka yhtäkkiä oletkin aivan vieraalla maaperällä. sanoin, että tärkeintä kaikessa oli se, että meillä oli vauva. Meille ei syntynyt syndroomaa -meille syntyi lapsi. Meistä ei tullut erityisvanhempia - meistä tuli vanhemmat lapselle. Muistelin, miten tärkeää oli kun hoitajat kehuivat kun toimin vauvan kanssa, vahvistivat sitä fiilistä että minä, juuri minä - olen äiti tuolle pienelle rääpäleelle.

Lätäkköloikkia!

Kesällä opeteltiin pyöräilyä.


Kerroin ja näytin myös, millainen Taaviainen on nykyään -reipas pian neljävee, kaikkine iloineen. Kerroin myös siitä, miten outoa oli pikkuveljen syntymä, saaminen viereen. Ja sen, että näitä asioita kipuillaan vielä - varmaan läpi elämän.

Kerroin paljon ja silti tuntuu, että niin paljon jäi kuitenkin sanomatta. Ensikerralla sitten?

22 kommenttia:

  1. Kiitos Sinulle rohkeudestasi kertoa perheenne kasvutarinaa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Sinulle rohkeudestasi kertoa perheenne kasvutarinaa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tämän kertomisesta.
    Lämpimiä ajatuksia sinulle ja perheellesi.

    VastaaPoista
  4. Kiitos koskettavasta tarinastasi, kiitos rohkeudesta ja jakamisesta!

    VastaaPoista
  5. Mä vedän täällä räkäposkellahuutoparkua, sekä ilosta että surusta. Voi, rakas, miten rohkea ihminen sä olet kun pystyt, jaksat, uskallat ja haluat palata tällaisiin kokemuksiin. Ja miten tärkeää on se, että tuon kaltaisia koulutuspäiviä järjestetään ja henkilökunta saa käsityksen siitä, millaisia luonnonvoimia jyllää äidin/vanhempien päässä tuossa tilanteessa. Iso hali! <3

    P.S. Asiaan täysin mitenkään liittymättä, tuli tuosta tutunnäköisestä keskoskaapista mieleen karmea muisto kanssa, kun meidän ei-mikään-keskonen-ja-jo-melkoinen-jässikkä pakattiin melko tiiviisti tuollaiseen lanssilentomatkan ajaksi kun se oli menossa sydänleikkaukseen. (Painoa tuolloin 5,5 kg). Hoitaja tuumas vaan, että "kyllä se sinne mahtuu"! (Hengityskonetuki oli kaiketi helpoin järjestää tollasessa lentomatkan ajaksi.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on hiljalleen sairaalat alkaneet arvostaa sitä että ihan oikeesti perheitä kohdataan - halu lisäkoulutuksille on syntynyt. Eka koulutus oli 2010 ja siellähän me oltiinkin puhumassa silloin. Asiat menee roimasti eteenpäin - tiedustelivat vastaavaa Porvoon sairaalaan myös.

      Joo, toi avaruuskapseli oli just sen sydän-ja hengityskoneseurannan/hoidon takia tärkeä vehje. Aika massiivinen kokonaisuus jokatapauksessa. Hurjaa.

      Poista
  6. Itkuhan tätä lukiessa tuli. <3

    Kiitos, kun jaat ajatuksiasi ja tunteitasi blogin kautta ja käyt vielä kertomassa niistä sairaalahenkilökunnallekin. Varmasti auttaa ymmärtämään perheitä aivan uudella tavalla. Ehkä he osaavat sen jälkeen paremmin kohdata erilaisia ihmisiä sen sijaan että käsittelisivät heitä "tapauksina".

    VastaaPoista
  7. Kiitos että olette olemassa. Kiitos että jaat elämääsi meille.
    <3

    VastaaPoista
  8. Koskettavaa!

    Itse kävin kertomassa meidän perheen ja Reetan tarinaa toukokuussa opintopäivillä. Eihän se helppoa ollut, ei hauskaa, mutta äärimmäisen tärkeää vaikeudesta huolimatta.
    Toisaalta, jos pitää meteliä, niin se porsii myös lisämetelipyyntöjä...
    Omien kertomusten kautta kuitenkin moni voi kokea samoja asioita ja olemme muidenkin äänitorvina... Ymmärsit varmaan mitä yritän selittää. Toisaalta näissä liemissa ainakin minulla taistelutahto vain vahvistuu, haluaa muuttaa asioita paremmiksi seuraaville lapsille ja perheille, jos vain omilla kokemuksillaan voi johonkin vaikuttaa.

    Meitä meteliäitejä tarvitaan, vaikka onkin raskasta heittää itsensä likoon ja repiä jälleen haavat auki, masokististahan se...

    Kiitos sinulle!

    Tiina

    VastaaPoista
  9. Itkuksihan tämä lukeminen meni.
    Kiitos, ootte ihania!

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...