sunnuntaina, syyskuuta 30, 2012

Apatiasta agressioon?

Nyt on iskenyt joku syysrontahdus mieleen. En vaan jaksa, ei kiinnosta, ei hotsita, ei ei ei.

Parisuhteen iltapuhteina voi vaikka leppoisasti riidellä, lasten menoa katsellessa pukkaa hikikarpaloita otskalle. Mä en tahdo jaksaa. Veto on pois, kiukku herkässä ja ilo satunnaisesti kadoksissa.

Syyskauteen kuuluu läjäpäin erilaisia tiimipalavereita, poliklinikoita ja taistelua kehitysvammaisen lapsen terveyden hoidosta. Naurettavuuksia, mitä tulee tähän kaikkeen. En jaksa ymmärtää lääketieteen ihmeitä, jotka isolla vallallaan päättää olla hoitamatta lasta, vaikka käypähoitosuositus änkkää toista. Noh, tiistaina tiimipalaveria ja uutta taistoa kohden, hopoti hoi mieli hopea.

Kiukuttaa, sen voimalla saa asioita tehtyä. Mutta mitä hiivatin riemua on viikata pyykit itkua nieleskellen, tiskata tiskit niin että osa lautasista kokee kovia kolhuja. Ahdistaa se, että usein tuntuu siltä kuin ne kaikki langat, köydet ja narunpätkät ois mun kädessä. Jos minä en muista ja huolehdi, kukaan ei muista eikä huolehdi.

Välillä tahtoisi käpertyä välinpitämättömyyden tilaan. Luottaa, että koppi otetaan. Että saisi olla rauhassa kuin nahistunut omena, olla vain ja katsoa kun asiat hoituu. Mutta mahdollisuutta sille ei löydy. Yhden iltapäivän irtiotto on sitä kuuluisaa kärpäsenulostetta Atlantissa, joten sillä ei saa kuin pikkuisen hajuraon arkeen.


Hetki ennenkuin Taaviainen tönäisi Bulliksen pöpelikköön.


Kaikkein suurimpana ärsytyksenä sitten siellä taustalla myös se ajatus, että kun narisen ja kiristelen tästä byrokratian narskuvasta rattaasta, saa etäisempi sen kuvan että se johtuu lapsesta. Ei, ei todellakaan. Taaviainen on aivan mahtava tyyppi, hänen kanssaan arki on oikeasti useinmiten ihanaa. Sälli on iloinen, kekseliäs, vauhdikas, oppivainen, innokas. Mutta se palveluverkoston kankeus, arjen rattaiden rusauttaminen, ne paperit - ne on se mikä nyrppii.

Virallinen ehdotus moiseen olisi tässä; Jokaiselle erkkaperheelle osoitettaisiin ikioma sosiaalihoitaja/ohjaaja (mitä lie ovatkaan) jonka tehtävänä olisi auttaa perhettä papereiden täyttelyssä ja lähttelemisessä, puhelinrumbissa, poliaikataulujen selvityksessä. Ikäänkuin ikioma tukihenkilö auttamaan.
Sellaisen ihmisen minä tarvitsisin. Henkilön, jolle soittaa kun pohdituttaa että mites tässä pitäis edetä (nyt kun selvittelen, on tilanne se että minua pomputetaan numerosta toiseen eikä kukaan oikein tiedä ketä lähestyä asiassa, loppuviimein kaataen syy minun niskaani jollain hiivatin ilveellä).

On niitä ilojakin, uusia sanoja on tullut kuin sieniä satella! Tänään vaadittiin "karkkii" - jota ei saatu, koska karkkipäivä oli eilen. Uusi vaatimus oli "Pishhhaa" jota sitten saatiin, koska sunnuntai voi olla pizzapäivä. Sen lisäksi ruokapöydässä tuli syötyä "KAIKKI" ja jokapaikassa ui "Haikkkala"  - tässä päällimäiset muistilokeroista. Jonka lisäksi hommasin lapselle dinojuna-maxidominon, jonka pelaaminen luonnistui yllättävän helposti Nakkelilta!


4 kommenttia:

  1. Ihan loistava idea toi oma sossu ja yllättävää ettei sellaista jo ole! Jaksuja ja voimia... täällä mennään aina välillä ihan samoissa mietteissä.

    VastaaPoista
  2. Mun käsittääkseni vammaisneuvolan sossu on just sitä varten, mutta mitä kaikkea hän sitten voi hoitaa, en tiedä. Ainakin kerran selvitteli mun oikeuksia johonkin juttuun pitkin virastoja ja sitten palasi asiaan valmiin vastauksen kanssa. Mut eihän ne tietty henk koht papereita voi täytellä. Sehän oiski kiva kun olis sellanen hakemustentäyttösossu :)) Tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. Erikoissyksytsempitys!! :)

    Ps. Olisitkohan enää millään tavalla oikeutettu käyttämään lähisairaalasi sosiaalityöntekijää - edes jotakin mutkittelevaa erkka-kontrollipolkua pitkin?? Se ainakin ottaa asiat henk.kohtasemmin ja tekee nimenomaan tuon selvitystyön. Tai ainakin meillä teki silloin Sofian sairaala-aikana...

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...