Elämyksiä

Tällä viikolla oli infernaalisen hurja Särkänniemen reissu. Nyt viimein teroittui minullekin se, kuinka paljon toisaalta pojan kehitysvammaisuus hänen toimintakykyynsä vaikuttaa. Pienen aistiyliherkän pojan pyörittäminen huvipuistossa aiheutti harmaita hiuksia koko perheelle. Taaviaisen kanssa meneminen on oikeasit välillä todella täysipäiväiväistä duunia.

Paras idea ikinä oli ottaa rakas R-täti reissulle mukaan pojan avustajaksi. Kaksi lasta ja kaksi vanhempaa oli oli paljon, tällä arsenaalilla -avustaja mahdollisi myös hetken hengenvetoja.

Taaviainen sai reissussaan kokea suuria ja hienoja asioita. Tärkein kaikista oli päästä näkemään Delfiinit. Pojalla on huoneensa ovessa delfiinijuliste ja siitä on puhuttu paljon. Kaikissa luonto-ohjelmissa on delfiinit tarkasti bongattuja. Poika oli onnensa kukkuloilla kun show alkoi. Hän pääsi avustajan kanssa inva-paikalle, jossa istui peltorit päässä ja tarkasti tuijottaen delfiinien touhuja. Aluksi ajattelin että tuo inva-paikka oli varsin liioittelua, mutta pojan ääniyliherkkyys, "venkumatomaisuus" ja olemus otti paikan vastaan tärkeänä; hän ei nähnyt sitä massiivista ihmismassaa selkänsä takana ja sai suoran näkymän showhun. Sen lisäksi peltorit piti olla hyvin tiukasti päässä, koska kovat ja vieraat äänet ajoivat pojan lähes paniikin partaalle. Inva-paikalta oli todella nopea ja suora poistumismahdollisuus.

Mutta, kun show todella alkoi, pikkuihminen nauliintui iloiten suuresti katsomaan vesielikoiden temmellystä. Äitiltä pääsi omalla penkillään itku liikutuksesta. Minun poikani, niin rakas, samalla niin erityinen ja tuo kokemus tuolle pienelle ihmiselle; sällin elämän suurin elämys! Kundi sai lahjakaupasta valkata itselleen oman delfiinin (pehmoelukka) ja nyt tuo polskija kulkee kaikkialle kainalossa mukana.

Laitteet olikin sitten toinen juttu. Parissa karusellissa käytiin, niissä poika roikkui kuin hukkuva kiinni avustajassa. Heti kun laite nytkähti liikkeelle, kasvoille tuli leveä hymy -mutta vain niin että sai olla tiukasti sylissä.

Lasten eläinpuistossa oli talutusratsastusta. Taaviainen oli aivan naulittuna heppaan, tahtoi kovasti kyytiin. Minä olin satavarma että kun oma vuoro tulisi, sälli ampuisi ultraäänihuudon päälle ja me ei mentäis lähellekään ensimmäistäkään elävää elikkoa. Mitä vielä - sen siunaamalla hetkellä kun pojan huki tuli, hän nousi hepan selkään ilman ensimmäistäkään venkoamista. Piti kiinni satulasta ja nautti menosta, pysyi selässä ja oli iloa täynnä. Meidän poika, joka pelkää kaikkea. Taas piti äitin vähän itkeä, onnesta ja liikutuksesta.

Eläinpuiston puolella oli leppäkerttujuna. Kysyttiin, että pääseekö avustajan kanssa kyytiin; ei onnistu. Ei aikuisia. Hetken rohkeudenkeräämisen jälkeen kysyttiin, että saadaanko koittaa suostuuko poika itsenään kyytiin. Tenttasin myös että kuinka nopeasti tarvittaessa vehje pysähtyy. Ja niin siinä kävi; sälli istui onnensa kukkuloilla kaksi rundia leppäkerttujunassa, äiti oli taas ylpeistä ylpein. Minun poikani, ihan itte leppäkerttujunassa.

Näiden kokemusten saattelemana, näen taas hetken ajan pojassani enemmän erityisyyttä -kuin samankaltaisuutta- verrattuna ikätovereihinsa. Tämäkin kriisi asiasta menee ohi, varmasti. Mutta välillä nämä tunteet muistuttelee itsestään. Aina ei ole helppoa, eikä kukaan osaa sanoa mitkä osiot on peräisin keskosuudesta mitkä kehitysvammaisuudesta, liekö sillä väliäkään.

Kotimatkalla autoon nukahdettiin sen siliän tien. Delfiini sylissä ja Lalli-Lohikäärme toisessa kädessä. Taisi nähdä onnellisia unosia.

Kuitenkin, heppakokemusta rikkaampana kävikin niin, että ystäväni tarjosi mahdollisuutta aloittaa Taaviaisen kanssa heppaharrastuksen. Siihen tartuttiin. Meidän söör mini aloittaa ponihommelit!

ps. Emme siis "ehdointahdoin" vie toista väkihumuun; jätkä itse tahtoo ja vaatiikin. Haluaa kovasti päästä ajeluille autoradoille ja muille, mutta sitten ne kaikki äänet ja ihmiset ampuu pienen miehen ihan kierroksille. (Samalla, tilanteinta tarvitsee treenata - jos jäämme mökkiytymään niin voimme todeta että ne neljä seinää on varmasti tulevaisuudessakin tutut...)Loppuviimein pojalla ON hauskaa, kun pääsee vain yli ahdistuksistaan. Näitä kaikkia lisää se, että kun on yhtään jännä - ei sälli suostu syömään. Eli kaikki tälläiset yleisötapahtumat mennään maksimissaan muutaman ranskalaisen ja limuhuikan voimin, kun mihinkään muuhun ei kajoa. Ei edes jäätelöä suostunut maistamaan. Sitten on sokerit alhaalla ja kiukuttaa lisää ja ja ja. Oravanpyörä sekin.