torstaina, toukokuuta 10, 2012

Kollektiivinen tuska

Tänään jostain syystä pysähdyin lasteni äärelle. Uutisia lukiessa, kuullessa maailman kauheuksia, sitä pysähtyi. Pysähtyi halaamaan molempaa ja sanomaan, että äiti ei ikinä satuta, ei hylkää, ei jätä, ei lyö. Vaikka äiti välillä karjaisee, äiti ei oikeasti tarkoita pahaa.

Uutisissa on pyörinyt aivan kamala video vauvan pahoipitelystä. Se toki on vain jäävuoren hippu tämän pallon lasten oikeuksien loukkauksesta. Kotomaan kolkissa pesii pahuutta riittämiin, jota tälläinen pieni, riittämätön äiti ei voi vain ymmärtää.

On perhesurmia, hylkäämisiä, kapakkaan lähtöjä ja lasten jättämisiä, pakkasessa vaeltavia kolmevuotiaita, päihdehelvetin keskellä eläviä pikkuihmisiä, hyväksikäyttöjä, pahoinpitelyitä - kaikkea sitä mikä murentaa sydäntä ihan palasiksi. Vaikka sen tietää ettei terve ihminen, silti. Siinä kaikessa on se olo, että meille mahtuu, tänne punttiin roikkumaan vaan. Olen joskus sanonut etten voi senkään vuoksi tehdä lasten kanssa töitä, etten vain yksinkertaisesti voi olla ottamatta itselleni niitä kaikkia tuskia.

Tänään olen itkenyt kyyneliä monien nimettömien lasten puolesta. Rutistanut omiani ja sanonut, että vaikka kuinka olen riittämätön, kärsimätön ja välillä taidoiltaan välttävän ansaitseva äiti - teen parhaani suojellakseni näitä ihmistaimia, pikku-hukkapätkiä, tötteröisiä. Omat turhaumat ja ahdistumat eivät ole lasten syytä.

Ja että tuli mitä tuli, lunta tai tulta tupaan, niin viimeiseen asti minä noiden pienten edestä. Ja en koskaan pahasta. Sitä niin välillä vitsailee riiviöistä ja gremlineistä, väsymyksistä ja voimattomuudesta. Silti kaikessa riittämättömyydessään on kuitenkin sitä parasta, ehtaa äitiä. Ja ihan satavarmasti hyvä ja riittävä äiti omilleni. Vaan millä auttaa niitä muita?




Jos on kerran äidiksi syntynyt
-
Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten,

ja kaikkia maailman lapsia

hän on painanut rintaansa vasten,

ja maailman lasten itkua

hän on korvissaan alkanut kuulla,

sillä maailman lapset puhuvat

hänen omien lastensa suulla.


– Anne-Mari Kaskinen -

4 kommenttia:

  1. Todella kauniisti kirjoitettu, ei voisi enempää olla samaa mieltä

    VastaaPoista
  2. Itkin myös.
    Videon pieniä.
    Ja sitä, että jotain sisälläni särkyi.

    VastaaPoista
  3. samoja pohtinut, miettinyt.. miksi en voi auttaa tai tehdä mitään? :'(
    *rutistus omalle kullannupulleni*

    VastaaPoista
  4. Kaunista tekstiä, kauniita ajatuksia.

    Tuosta runosta tuli mieleen, miten äitiys on herkistänyt ylipäätään lasten asioille. Luulin olevani herkkä niille jo ennen äidiksi tulemistakin, mutta kyllä sitä vaan vähemmästä herkistyy ja liikuttuu nykyään.

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...