lauantaina, toukokuuta 05, 2012

Etappeja

Eilen pojat istui rintarinnan olkkarin lattialla mutustamassa karjalanpiirakkaa. Pulla sai maistaa ekan kerran elämässään moista herkkua ja hyvin maittoi. Ei taida tuon pojan suu olla tuohesta tehty.


Lisäetappina on tämä päivä. 5.5.
Tänään oman äitini kuolemasta tulee 9 pitkää vuotta. Eilen tajusin mummoni kanssa puhuessa, että niin se aika on lentänyt. Tänä samaisena vuonna meillä tulee miehen kanssa 10 vuotta yhdessä, 5 vuotta naimisissa. Mitä kaikkea onkaan näihin vuosiin mahtunut. Muistan yhä ensimmäisen äitienpäivän ilman omaa äitiäni. Olin silloin meilahden sairaalassa hommissa ja joka päivä kuljin syöpäsairaalan ohitse. Iltapäivisin odotin bussia syöpäsairaalan varjossa. Kahvitauolla kollegat kyselivät että mitä meinaatte äitienpäivänä. Minua kummasteltiin kun olikin yhtäkkiä hiljaa - "käyn haudalla" oli lopulta vastaus. Ja pöydän ääressä hiljeni.



Muistan aina tämän kuvan itsestäni. Äitini piti sitä pitkään kehyksissä seinällä kun olin pikkainen. Jostain syystä äitini huumorintaju oli hyvinä aikoina kertakaikkisen pistämättömän hullutteleva. Toinen ja liian pitkä sekä henkilökohtainen tarina onkin niistä huonoista ajoista - se jääkööt. Aina ei asiat olleet hyvin. Mutta usein myös oli. Näiden vuosien varrella, iloissa ja suruissa on ollut huomattavaa se, että minulla ei ole äitiä johon tukeutua tai jolta kysyä apua. Rintasyöpä riisti matkassaan tärkeän henkilön. Enään ei satu niin paljoa - mutta ikävä on ja se herää aina välillä. Huumorilla on tullut todettua että ainakaan miehellä ei ole rasittavaa anoppia - mutta seuraavassa hetkessä tippa silmäkulmassa on todettava, ettei meidän lapsilla ole mummia.

Pelkäsin aikoinani isosti, että kuinka pärjään omissa häissäni tai lasten syntymän äärellä. Että miten kastejuhlassa voin olla jos minulla ei ole äitiäni. Ei ole ollut ja silti on pärjätty - mutta paremmin olisi mennyt kun olisi ollut se äiti. 

Olen monesti toivonyt, että olisin saanut "varaäidin" - tai "virkaa tekevän äiteen" itselleni. Mutta vaikka ihania ihmisiä on niihin rooleihin ollutkin tarjolla, olen toistuvasti kompastunut omaan ylpeyteeni ja pakkoon selvitä itse. Josko vuodet koulisivat armollisemmin ja oppisin pyytämään sitä neuvoa ja apua tarpeen äärellä. Omapäisyys on sekä hyve että taakka.


10 kommenttia:

  1. Samanlaisia aatteita. Elämässä on monta tilannetta, jolloin olen kaivannut ja varmaan vielä tulevaisuudessakin kaipaan äitiä. Mutta ilmankin on pärjätty. Lokakuun lopussa tulee 32 vuotta äidin kuolemasta. Äitienpäivää inhoan yhä.

    VastaaPoista
  2. Vaikeita aikoja. Vihasin äitienpäivää omaan äitiyteeni asti. Nyt olen tunteiltani puun ja kuoren väliasä. Saatanan sypä :(

    VastaaPoista
  3. Itellä on tuo ensimmäinen äitienpäivä ilman omaa äitiä edessä ensi viikolla. Varmaan aika ikävä päivä tulee olemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, valitettavasti :( Ei mitkään kivat kemut, kun kaipaus vaivaa. Voimia siis siihen suuresti!

      Poista
  4. Huolimatta siitä, että oma äitini ei sairautensa vuoksi kyennyt paljoa tukemaan minua äitydessäni - pärjättiin - jotenkuten... Molemmat vintiöt olivat alle 3v, kun mummosta aika jätti :/
    Ja toinen mummi, oli usemmin viikonloppu-hoitaja toisen perheen lapsille :( .

    Ihana kuva, kun molemmat jössikät vierekkäin popsivat piirakkaa :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä tosissaan toinen mummi ei osallistu arkeen (tai julhlaankaan)juuri ollenkaan. eli lapset ovat mummittomia - lähes kokonaan.

      Karjalanpiirakat maittoi joo sälleille, se on vähän pers eeellä puuhun etenemistä, kun antaa olkkarin matolla tuollaista evästä... imuri ei meniannut pystyä niihin tahmaisiiin riisinjyviin!

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...