Terveisiä ruokapöydästä!

Tilasin taannoin kirjan, joka käsittelee ruokaa välttäviä lapsia. Kirjaa lukiessani itkin, raivosin ja potkin. Yhä edelleen kiukuttelen, en ole saanut opusta tavattua kokonaan loppuun asti.

Miksi kukaan ei kertonut meille näitä asioita? Miksi kukaan ei ole kuunnellut meitä, ihan oikeasti kuullut mitä me sanomme? Miksi kukaan ei ole kertonut, että näillä ongelmilla on ihan oikeasti nimi sekä tärkeimpänä; näihin haasteisiin voidaan ihan oikeasti tarttua!!!

Kirja painottaa, että pääasiallinen "normaali" oraalimotorinen kehitys keskittyy 0-3 ikävuoden väliin. Surullisin itkuntyrskähdys pääsi, kun tajusin Taaviaisen olevan jo kolmen vanha. Olemmeko nyt menettäneet jotain sellaista, jonka toimivaan korjaamiseen menee iäisyys. No, tuskimpa.

Kirja on täynnä tapausesimerkkejä. Joka toisen kohdalla luen ne ääneen miehelleni joka toteaa, "Ihankuin meidän Taaviainen" - joka hetki mulle tulee sama olo. Ihan kuin meillä. Tuntuu, että jostain on pöllähtänyt läjäpäin tietoa, jonka avulla olisimme tarponeet tässä syömissuossa paremmin. Välttämättä se ei olisi ongelmia ratkaissut, mutta antanut nimen sille kaikelle minkä kanssa olemme painineet.

Tähän mennessä lempparikohtani on se, missä revitään palasiksi kulttuuriset/asenteelliset myytit ruoasta. Kuten, ruoalla ei saa leikkiä, lautanen pitää syödä tyhjäksi, toiset ruoat ovat aamupalaa - toiset iltapalaa, jälkiruoka toimii vain ruoan jälkeisenä palkintona sekä suosikkini; pöydässä ei saa olla mitään muuta kuin pentu, lautanen ja ruoka. Niin vain se laps on saatava houkuteltua syömään - keinolla millä hyvänsä. Ja kun se syöminen onnistuu, voidaan lähteä rakentamaan niitä muita struktuureita. Ensisijainen tärkeysaste on taata lapselle riittävä ravinto kasvuun ja kehitykseen, piste.



Suuri surunpoikanen asustaa siinä, että nyt meillä on asiat -jos ei hyvin, niin paremmin. Nyt lapsi kertoo olevansa nälkäinen, pyytää ruokaa ja juomaa, syö knöölejä ja tutustuu uusiin ruokalajeihin. Mutta se tuskan, pelon, ahdistuksen, tappelun, suunnittelun, soseuttamisen, itkun, turhautumisen ja ärsytyksen määrä mikä tähän pisteeseen kulkiessamme on koettu puolin ja toisin, on voinut olla osittain turhaa.

Mikään kirja ei avaa taivasta, missään ongelmassa. Eikä tämäkään nimestään huolimatta, paranna asioita helposti ja nopeasti. Mutta se sanoittaa, avaa, ohjaa ja auttaa ymmärtämään sitä kaikkea.

Kirjan löydät tästä

Just Take a Bite: Easy, Effective Answers to Food Aversions and Eating Challenges! 2004: Tania Stegen-Hanson , Lori Ernsperger

ps. Taaviaisen helmiä:
Skidi istui iltapuurolla ja me syötiin muumilautaselta hahmoja vapaaksi. Eka paljastui vilijonkka (ei kiinnostanut), seuraavaksi muumipappa (herätti tiukan "pappa pappa" -hokeman) ja viimeisenä nuuskamuikkusen. Poika osoitti Nuuskamuikkusta ja sanoi "Habib". "Ei kulta, se on Nuuskamuikkunen". "Habib" - totesi Taaviainen painottaen. Muumilaakso on siis saanut oman etnisen vahvistuksensa. Go Habib!