tiistaina, marraskuuta 29, 2011

Kun väsyttää..

Olen ollut lähiviikot aivan naatti. Raato, jaksamaton, väsynyt, turvonnut, tyhmä, ruma ja saamaton; sitä kaikkea mitä väsymys iloisesti mukanaan rahtaa. Tämäntasoinen väsymys on uudenlaista väsymystä. Tämä on puhdasta, "minua tarvitaan koko ajan kaikkialla" väsymystä. Oman ajan totaalinen puuttuminen aiheuttaa ihan infernaalista "älkää kukaan koskeko minuun tai puhuko minulle" oloa.

Iltaisin fiilis nousee huippuunsa. Kun molemmat lapset ja mies pörräävät ympärillä. Pulla vetää iltaskitsoja kitapurjeet heiluen (jokailtainen lysti) ja ei tahdo eiku tahtoo ei tahdo tahdompa ei tahdo tahtoo roikkua koko ajan rinnalla, josta ei kuitenkaan syö kunnolla. Kun Taavianen on silminnähden mustasukkainen siitä, että mun sylini valtaa Pieni Pulla. Kun mies pörrää ympärillä ja kyselee missä on sakset tai mistä löytyy pikapuurot. Kun puhelin soi ja en jaksa tai halua vastata.

Eilen koin sosiaalisuuden huipentuman tähän kahteen kuukauteen. Käytiin ekan kerran Pullan kanssa kahvilla ihanan ystävän kanssa. Mä puhuin tauotta- räpätin kuin pahinkin papupata. Sosiaalinen deprivaatio aikuisten ihmisten seurasta aiheuttaa ällistyttävän tulvan kälätystä - ikäänkuin mä muutenkaan osaisin olla hiljaa. Pulla todisti tuolloin sen, että julkisilla paikoilla syöminen on hänen mielestään jotakuinkin persuksista. Pieni pöllöniska ei malttanut keskittyä yhtään ja lopulta puklasi sanomatalon lattialle. Avot.

Toissailtana pärähdin itkemään ja paukutin itseani Twilight- sarjan uusimalla romaanilla päähän (700 sivua, aika paksu opus) - koska mä saan hetken olla ihan vaan rauhassa, ihan lukea just sen verran kuin tahdon eikä kukaan tule vaatimaan mitään, kukaan ei oksenna, paskanna tai huuda pää punaisena. TAI koska Mä saan paskantaa rauhassa, häh? Koska mä saan juoda sen kupin kahvia ilman että se tarvii vetää pohjanmaan kautta tai sitten juoda kylmänä?

Rintaruokitun tissiriipan kanssa arki on toisenlaista. Esikko oli teho-osaston syöttörytmissä 4 kk ikään asti. Vuorokausi kulkin 3-4 tunnin sykleissä, unta tuli sen pari tuntia kerrallaan ja välillä isäntä hoiti yhden syötöistä. Nyt tässä on mun tissit ja vauva. Sillä on mentävä.

Vanhemmuus kasvattaa, eikä aina hyvällä tavalla. Mulle kasvaa sellaset pikkuperkeleen sarvet otsaan ja nää joihin se räyhänhenki aina välillä iskee muuttuu mamman muruista riivatuiksi. Silloin tarttis pakoa. Ja se tunnin kauppareissu ihan ittekseen ei anna sitä irtiottoa arjesta.

Kun Pulla saa sosetta äänilähteeseensä, mä karkaan vaikka yksin elokuviin. Tai ihanmihinvaan. Tää on loputtoman "maailman tärkeimmän ihmisen" rooli on aika syövää - vaikkakin palkitsevaa.

ja pakollinen loppukaneetti ennenkuin joku soittaa lastensuojeluun; Rakastan lapsiani yli kaiken, olen kiitollinen näistä ihmeistä jotka eivät hetkeäkään ole itsenstäänselvyyksiä. Mutta minäkin olen vain nainen ja ihminen, sen äitiyden lisäksi. Vittumainen, äkkipikainen, pahansisuinen nainen. Välillä myös toivottavasti jotain postiviistakin.

11 kommenttia:

  1. "Ja se tunnin kauppareissu ihan ittekseen ei anna sitä irtiottoa arjesta."

    Niin totta! Vaikka mä sinne kauppaan mielelläni lähdenkin, että pääsisin edes hetkeksi yksin jonnekin, en silti koe siitä omaksi ajaksi, saatika laatuajaksi.

    Mä olen tuskaillut tuon saman tunteen kanssa. Joku tarvii mua tai vaatii multa jotain koko ajan. (Viime päivinä kaiken kukkuraksi niinä ihanina hetkinä kun molemmat pojat ovat nukahtaneet samaan aikaan, kaivautuu kissa jostain ja tunkee syliin puskemaan nenää neää vasten silitystä vaatien.)
    Vähän väliä koen tuosta tunteesta ihan mieletöntä syyllisyyttä. Enkö ollutkaan valmis äidiksi? Olenko mä oikeasti näin itsekeskeinen? Kyllähän kaikki muut jaksaa, miks mä en?
    Helpottavaa lukea, että ei kaikki muutkaan jaksa.

    Voimia!

    VastaaPoista
  2. Sama meno täällä, hoh hoijaa... Hoen sellaista mantraa, että "kevääseen mennessä helpottaa", mutta eihän se tähän hetkeen kovasti helpotusta tuo...

    VastaaPoista
  3. Ah ja voi, niin tutun kuulloista... Kiitos kun sanoitat tunteeni! ;-)

    VastaaPoista
  4. WB- mä oon muuten tuskaillut saman kanssa; oonko mä todella NÄIN HUONO ÄITI, että arki tuntuu välillä näin kamalalta. Ja miksi sitä ei sais sanoa välillä ääneen, että tää on ihan perseestä elää vaan muiden tarpeille - ja tekeekö se musta huonon äidin? Ehkä joidenkin silmissä mä oon planeetan kamalin mutsi, mutta itte yritän kattoa peiliin todeten, että mä oon oikeesti vaan ihan tavallinen ihminen. Kaikkinensa. On mussa varmasti niitä hyviäkin puolia.

    Hanna- kuulostaa tutulta hoennalta. Todella Tutulta. Koko ajan elää kohti kevättä, kohti tulevaa kesää jota odotan riemulla! silloin pääsee pienemmin pakkauksin ulos, voi olla koko köörin kanssa! Ja sillon nää syö jo soseita, joten mun tissit saa ees hetken olla vaan tissit, ei maitopussit. Ja minäkin muuta kuin kävelevä lounas!

    anonyymi; kiitos. Tää on niin totta, että moni tuntee näitä asioita, muttei niitä ääneen uskalla sanoa. Koska pelkää että leimaantuu. En mäkään hiekkalaatikolla uskalla sanoa, että oon suomen surkein mutsi kun näytän esikoiselle muumeja nonstoppina ja itken tosikolle että voitko olla hetken hiljaa ennenko mamma sekoo. Nää jutut mä kerron vaan täällä blogistanian saloissa!

    VastaaPoista
  5. ainiin - wb- meillä on Bruno The Koira tekemässä samaa :D Omaa aikaa uhraan koiralle iltalenkkien muodossa; kun pullalla on iltaskitsot, mä painun koiran kanssa ulos. Se kun ei huuda nälkäänsä vaan haukkuu maailmaa ja vanhempiaan :D

    VastaaPoista
  6. Nämä ovat ainakin minulle hyvin tuttuja tuntemuksia täysimetysajalta. Pahinta siinä oli juurikin se täydellinen rytmittömyys (aka lapsentahtisuus). Sitä piti olla aina valmiina 24/7 pienen ihmisen palveluksessa. Kiinteiden myötä, kun päiviin alkaa tulla ruokailurytmiä tuo sitten helpottaa.

    Mutta siis, älä tuhlaa aikaa ja energiaa syyllisyyden potemiseen. Tämä on ihan normaalia! Puoli vuotta (tai edes neljä kuukautta) on pitkä aika olla jatkuvassa hälytysvalmiudessa.

    Meillä alkoi tosissaan helpottaa kuopuksen kaksivuotispäivän jälkeen, mutta veikkaisin, että Taaviainen hyväksyy Pullan leikkikaverikseen jo vähän nuorempana, mitä meidän esikoinen kuopuksen. Tämä meidän yhdistelmämme: rauhallinen upeita rakennelmia väsäävä esikoinen (täysin vailla hoivaviettiä) ja vilkas, kaiken tuhoava, kuopus on varmaan hankalimmasta päästä yhdistelmiä.

    VastaaPoista
  7. Mun piti jo aiemmin kommentoida, mutta kas tuli tilaisuus pitkään aikaan, että sain nukuttua päiväunet. Joten nukuin.

    Mutta siis komppaan kovasti tätä sun tekstiä. Meitä on muitakin (vaikkei meillä ole edes kummemmin sairastettu nyt tai...), joita väsyttää niin kamalasti. Oon jo kauan haaveillu päivästä, kun sais vaan maata ja kattoa telkkua (vaikken oo ees mitenkään innokas telkun kattoja koskaan ollu)....

    VastaaPoista
  8. Sä olet Piuku ihan omanlaisesi <3<3 Rohkeasti uskallat sanoiksi sen pukea, mitä jokainen nainen sisimmässään tuntee. Vaikka ei olisi pieniä lapsiakaan lisäämässä sitä väsymystä.
    Tuo sama ralli muuten jatkuu vaikka muksu/muksut on vanhempia. Vaikka niihin pitäisi järkipuheen yltää ja saada tolalleen. Vaan ei.
    Ei sitä vieläkään ole äidillä sitä virallista oikeutta sanoa ääneen omaa vitutustaan, väsymystään jnejnejne. Sehän rikkoo sen pyhän äitimyytin roolin ja kuvan. Koen iloa ja nostan hattua, että joku julkisesti uskaltaa kirjoittaa kuinka pikkuperkeleen sarvet kasvaa päähän ja tarvitsis sen pienen pakohetken kaikesta siitä, mihin on kuitenkin sydämellään sitoutunut.
    Ei, ei ole meidän naisten osa helppo. Ihmekös sitten tuo, että meistä on tullut sitkeitä selviytymään näiden vuosisatojen kuluessa.

    VastaaPoista
  9. Poikani ovat jo yli kolmekymppisiä ja elävät omaa elämäänsä. Kaikilla kavereillakin on oma elämänsä. Minulla on aivan päinvastainen tunne: kukaan ei tarvitse minua:( Miehenkin olen niin hyvin kouluttanut, että pärjää ihan itekseen. (Toisaalta se on ihan hyväkin asia) Näin se elämä heittelee...

    VastaaPoista
  10. Riitta - vaikeintahan on antaa itselleen anteeksi. helpottavaa, että fiilis on normaalia!

    Riia-Ruu; oikein! Isosti oikein nukkua heti kun tilaisuus aukeaa :) akut latuuseen mars heti kun mahdollista!

    Maija - niinpä! On se emännän elo yhdenmoista trapetsitaiteilua kaikkien tarpeiden välillä.

    Anonyymi - ja niin se elämä pyörittää ympäri. Voi kun näitä tarpeita voisi tasata <3

    VastaaPoista
  11. Oi että mie tykkään sun teksteistä, taas piti nauraa ääneen! Ihan siksi, ku kaikki kirjoitettu on niiiiiin tuttua. Kahvi pohjanmaan kautta, hyvin sanottu, niinhän se menee. Vaikka mieluummin sitä vaikka hörppii sen kahvin sitten rauhassa kylmänä (ja sekin jää kesken). Mutta näillä mennään.

    Imetettävän vauvan kanssa ei tosiaan voi vuorotella, kukaan muu ei voi sitä duunia hoitaa vaikka ois niin väsyny yöllisiin miljooniin imetyskertoihin, ettei päivällä jaksa ku tuijottaa suu auki seinää. Mieski voi antaa vain sympatiaa, mutta toisaalta se on paljon jo sekin :)

    Ja se oma aika, kun ei sitä ole. Ei edes omaa rauhaa. Mutta sillekään ei vaan voi mitään, kai tääki elämänvaihe joskus on ohi ;)

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...