torstaina, tammikuuta 06, 2011

Minä tahdon!

Tänään marantonpuheltiin tovin aikaa ystävän kanssa. Ystävän pienellä on siis myös yhtä enempi kuin muilla.

Päästiin tuhannen mutkan kautta (taas) aiheeseen lapsen kävelemään lähteminen. Aihetta ja ajatusta tuli taas pyöriteltyä sen tuhannen suunnan kautta.

Nyt, kun arki etenee hyvin, tulee taas se kaipuu siihen että lapsi kävelisi. Ottaisi askelia, kulkisi ja puuhaisi. Ulkona olo on aika puuduttavaa, kun tuollainen palopostin kokoinen rääpäle yrittää hangessa kontata. Rääpälehän uppoo ensimmäiseen kinokseen kuin neula heinäkasaan! Ulkona ei ole tuollaiselle konttitaaviaiselle mitään tekemistä - eikä hän hakeudukkaan puuhaamaan. Istuu ja syö lunta.

Mietin, kuinka monessa perheessä kaksivuotias osaa viedä mukin keittiön pöydälle, pyydettäessä laittaa paidan pyykkikoriin, auttaa äitiä tiskikoneen täytössä tai ylipäätänsäkin osallistuu arkeen kahdelta jalalta. Miten monta asiaa avautuukaan lapselle, kun jalat kantaa!

Meillä kontataan ja lujaa - perässä saa suorastaan ottaa juoksuaskeleita, kun kakara kiihdyttää karkuun. Nyt treenaillaan myös karhukävelyä, mikä naurattaa sekä Taaviaista että vanhempia. Kun lapselta kysyy "miten karhut kävelee" se pomppaa karhukäyntiasentoon ja nauraa räkättää. Mutta silti sydämessä läikkyy, "koska se kävelee".

Puheella ei ollenkaan ole niin kiire, koska meillä on jo yhteinen kieli; viittomat. Lapsen passiivinen sanavarasto on moninkertainen aktiiviseen verrattuna ja välillä tulee oikein ihmeteltyä miten paljon lapsi ymmärtää käskyjä, kehoituksia ja käsitteitä. Kiellotkin ovat alkaneet purra; toki niitä täytyy uhmata.


Edelleen. Moni on sanonut, kiroat päivän jolloin lapsi lähti liikkeelle. Moni niistä sanojista on tavallisten lasten äitejä: taidot tulevat kuin huomaamatta ja harjoittelematta. Meillä harjoitellaan kaikkea; arjen lomassa tehdään samoja asioita kuin muutkin ikäisensä. Meidän perheessä ei tunneta "asioita, jotka tulevat ilmaiseksi" - kaikki on treenien tulosta. Ja vaikka kuinka treenaisi, ei lapsi tee ennekuin on itse siihen valmis; treenillä saadaan vain ohjattua oikeaoppisiin tyyleihin tehdä ja maksimissaan nopeutettua pikkasen verran aikataulua.

Mutta, aika aikaansa kutakin. Kärsivällisyys on vain se joka tuppaa uupumaan.

13 kommenttia:

  1. voin rehellisesti sanoa että en ole koskaan kironnut päivää kun lapsi lähti liikkeelle. Vaikka se nyt onkin yksi pieni elohopea jolla virtaa ja juoksuaskelia riitää, niin iloitsen jokaisesta askeleesta minkä se lapsi ottaa.

    Voi, toivottavasti Mini ottaisi nyt oikein tsemppivaihteen päälle ja yllättäisi teidät pian kävelytaidollaan!

    VastaaPoista
  2. Ihan samaa meinasin sanoa kuin Elina edellä - en ymmärrä miks pitäis kirota sitä päivää kun lapsi lähtee liikkeelle, kun se vaan helpottaa asioita. Saa sitä odottaa kieli pitkällä, ymmärrettävää! Moni asia sen myötä helpottuu, ja sanon tämän ihan nätisti enkä mitenkään tahdo kääntää veistä haavassa. Toivon että Mini oppisi nopeasti!

    Sen verran tarvii puhaltaa tosta ulkoilusta ja hankiahdistuksesta: toi lumimäärä alkaa olla jo sellanen, että kun noitten pikku liito-oravien kainaloihin asti on lunta niin ei pal kävelytaito auta ulkoilua! ;) Ainoastaan auratuilla kävelyteillä itse käveleminen onnistuu (=sitä suostutaan tekemään), muilla alueilla laps hyppää pulkan kyytiin eikä liikauta eväänsäkään sen eteen että viitsisi itse. Tulis jo kesä ja kärpäset!! Sais ton pukemisrumbankin pistää jäähylle...

    VastaaPoista
  3. Niinpä Elina ja Anniina! Se vaan helepottaa, tosi kun vesi. Vaikka toiset paahtaa lujaa ja joutuu vahdata enempi - niin on se silti oikeasti lapsellekin mieluusampaa.

    Ja Anniina - sama vika muuten myös mulla, kun olen tälläinen palopostin kokoinen; liikkuminen kaikkialla paitti auratulla aiheuttaa stopin :D

    VastaaPoista
  4. Ai nii juu, unohdin että nää hanget on suakin kainaloihin asti ;) Ei muuta ko hyppäät lähimmän pulkan kyytiin vaan!

    VastaaPoista
  5. Anniina - Niinpä! :D
    meillon kokoperheen kivaa; heitetään hukkapätkä (lapsi) ja puutarhatonttu (äiti) hankeen ja isi saa ettiä ne!

    VastaaPoista
  6. Meidän kuopuksemme on kyllä kävellyt kesästä saakka, mutta silti ulkoilu on vähän semmoista. Olemmekin päätyneet siihen, että ulkona nukutaan päiväunet rattaissa ja sisällä touhutaan.

    Meillä esikoinen on rauhallinen ja arka, siitä hyvästä hän ei ole esimerkiksi juurikaan kiipeillyt ja nyt viisivuotiaana motoriikka ei ole ikätasolla. Jos joku yrittää sönkätä, kuinka hänkin haluaisi rauhallisen lapsen, sanon, ettei se toimintaterapiassa käyminen nyt niin kivaa ole, vaikka lapsi siitä kovasti tykkääkin. Yleensä keskustelu päättyy siihen.

    Olen aina vain mielissäni, kun kuopus kapuaa tuolille, ryntää rappusiin tai tekee jotain muuta vaarallista, mitä nyt tuollaisen pikkasta vajaa parivuotiaan "kuuluukin" tehdä.

    VastaaPoista
  7. Piti oikein pysähtyä miettimään talvisia touhuja...vähemmän välineiden kautta ainakin taaperoikäiset. Pikkumäen laskemista kera aikuisen tai mönkimistä lumessa ja tietysti se lumen tutkiminen tai maistelu. Uhmaikäinen pikku-mies vaikuttaa hyvinkin kehityskaudesta kiinnipitävältä, siksi suurenmoisilta vaikuttavat myös hänen saavutuksensa :)

    VastaaPoista
  8. Jep, ei mustakaan ole syytä kirota kävelemään lähtöä. Miksi ihmeessä? Kaupassakin ja muutenkin helpottaa, kun ei tarvitse kanniskella.

    Meillä ulkovaatteet ja kengät aiheuttaa vielä välillä nelivetoa ja syliin pyyntöjä. Onneksi suostuu yleensä myös kävelemään tuettuna. Liukkaat ulkovaatteet lapsella ja paksut toppaukset itsellä, niin kantaminen on hikistä puuhaa.

    Mutta tuo ulkoilu kävelevän taaperon kanssa ;) Se aurattu tie tosiaan menee. Puistossa me lähinnä lasketaan jäämäkeä tai liukumäkeä, keinutaan ja kävellään tuettuna. Joten ei se ihan niin yksinkertaista vielä ole tai siis helppoa. Onneksi lumesta kuitenkin nautitaan ja ulkoilusta. Ja saahan tuossa äiti hyvin liikuntaa, kun kantaa ja tukee kävelyä. En siis valita.

    Ensi talvena saa sitten varmaan pukeutua itse lämpimämmin, kun pieni menee jo itsekseen. Oma ulkoilu on varmaan enemmän seisoskelua.

    Ja sitten muistellaan haikeana, kun äitiä vielä kaivattiin ja tarvittiin ;D




    Tsemppiä! Hyvällä alullahan tuo opettelu jo on ja Minillä tahtoa kuitenkin löytyy.



    -puuhis-

    VastaaPoista
  9. Meillä kävellään mutta kommunikointi puuttuu, ei siis puhetta eikä viittomia.
    Ja täytyy sanoa että kyllä minä loukkaannun tai ainakin ihmettelen kun minulle on sanottu tyyliin että sitten kun puhuu niin toivoisit että olisi joskus hiljaa. Ensinnäkään kun ei tiedä puhuuko, milloin puhuu ja miten puhuu. Ja en minä esikoistakaan puhumattomaksi toivoisi vaikka sanavarastoltaan on koko ikänsä (10v) ollut todella monipuolinen. Tiedän että jos kuopus joskus puhuu niin kyyneleet silmissä sitä kuuntelen ja kiitän Yläkertaa, en todellakaan toivo että hiljenisi.

    Kovasti tsemppaan että mini lähtisi pian kävelemään. Kävely helpottaa elämää mutta ennen kaikkea jokainen opittu taito on erityislapsen vanhemmalle tärkeä ja odotettu asia.

    Kaikkea hyvää teidän alkaneeseen vuoteen.

    VastaaPoista
  10. Kärsivällisyyttä! :) Meillä opittiin kävelemään 2-vuotiaana. Hyvä juttu siinä on, että ei ole niin vahdittava, kuin 1vv. kävelevä napero :)Tiedän kuinka turhauttava vaihe tämä on. Puistoistakin on keinut poissa. Pulkkailua sitten vaan. MEillä poika oppi tänä talvena pysymään pystyssä luistimilla ja se on huikeaa. Ikää on jo 4v., mutta mitä väliä!

    VastaaPoista
  11. Hei kyllä se siitä vielä!!! Mulla ollut samat mietteet ja osittain vieläkin kun eihän sitä heti kenkien kanssa osata kävellä ja tuo meidän piha ku on soraa ja kalteva ja siinä lunta päällä niin eipä siinä pieni pystyssä pysy. Mutta nyt ehkä 2kk kävelyä takana sisällä ja ikää 2v5kk, teillähän oltiin hieman nuorempi kuin täällä? Tasapainossa on vielä petraamista mutta eikähän se ajan mittaan kans parane. Nyt tosi alkuvuodelle suunnitelmissa sydänleikkaus ja siitä toipuminen vie aikansa joten voi olla että me opetellaan kesän korvilla uudelleen kävelemään?! Tiedä miten heikoksi vetää tuo operaatio. Tsemppiä!! Mulla on vielä yksi kannettavana turvakaukalossa ja yleensä sata kymmenen pussia kun sisulla pitää kaikki aina raahata kerralla ;D

    VastaaPoista
  12. Laura: meidän esikoisemme opettelee nyt viisivuotiaana luistelemista. Jotenkin pysyy pystyssä, toisin kuin nelivuotiaana, mutta vielä pidetään tiukasti äidin ja isän kädestä kiinni. Hiihto sujuu tasaisella, mutta jos yhtään viettää, niin sitten olla kumossa. Niinpä meillä hiihtolenkit hoidetaan niin, että Minin ikäinen kuopus nukkuu päiväuniaan vaunuissa, äiti raivaa edellä latua ja isä kävelee vaunujen kanssa vieressä ja auttaa mäissä ja "mäissä".

    (Kaverilla siis motoriikka jätättää; monissa muissa asioissa ollaan ihan ikätasolla tai jopa ylikin.)

    VastaaPoista
  13. Uus yritys.. ;) Meillä s-täti oli kovin sitä mieltä, että mähän tarviin apua vasta sitten muksun kanssa kun se lähtee liikkeelle. Eihän sitä kukaan nyt vastasyntyneen kanssa apua koskaan tarvii. Mä kyllä erittäin vahvasti oon sitä mieltä, että kyllä se kahdelle jalalle nousu ennen kaikkea helpottaa arkea!

    Ja kyllä se minimies kohta siellä jo juoksee! Pidät sitte kunnon pileet kun se on saavutettu!

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...