Nyt alkaa selkeästi polttelemaan tuo kahden ikävuoden rajapyykki. Mielessä on pyörinyt ihan turhaa ne asiat, mitkä meillä junnaa. Nyt on kaikki hyvin, elämä edistyy - Mini viittoo upeasti, ruoka maittaa ja elämä hymyilee. Onko tämä se suvanto joka suo sen hetken ajattelulle?
Mulla on ollut aina se asenne, että on ihan sama mitä lapsi tahtoo isona tehdä - kunhan on onnellinen. Kuitenkin, se mielikuvalapsi sittenkin olisi opiskellut lääkäriksi. Jostain syystä. Nimittäin ensimmäsiä isoja itkuja kehitysvammaisuuden äärellä on ollut se, että lapsesta ei sittenkään voi edes halutessaan tulla lääkäriä (ja tähän ei saa kukaan ryhtyä opastamaan että siitä voi tulla lääkäri - ei muuten voi!!!)
Itseasiassa, edes se että kehitysvammaisuus ei oikein ole paras edellytys korkeakouluopinnoille ei kirvele. Se kirvelee, että JOS se lapsi sittenkin tahtoisi lääkäriksi, ei hällä mitä suurimmalla todennäköisyydellä (99.99%varmuudella) ole siihen edellytyksiä, ei missään muotoa. Miten minä äitinä ohjaan lasta sellaiseen tulevasuuteen, jossa hän olisi oikeasti ja aidosti tuikityytyväinen mahdollisuuksiinsa ja itseensä? Eikä tähänkään ole vastausta.
Ajokorttiasiaa mietittiin miehen kanssa yksi ilta. Isäntä kysyi, että voiko Mini saada ees mopokorttia. Katsoin hetken hiljaa ja totesin, etten todella tiedä. En tiedä myöskään sitä, että tahdonko edes siinä mielikuvalapsen tilanteessa mahdollistaa lapselle sen mopokortin; jos kognitio ei riitä monen asian yhdenaikaiseen havainnointiin voi menopeli olla jotakuinkin elinluovutustestamentti - paitsi että voiko ihminen, jolla Downin syndrooma on, toimia luovuttajana? Diippiä shittiä.
Kaksi ikävuotta. Muut lapset mennä toheltaa, me nautimme pienistä. Yhä edelleen opettelen äitiyteni äärellä siihen, että kaikessa ei tarvitse olla paras. Riittää, että on viimeinen, kunhan tulee maaliin. Vaadin itseltäni ja ympäristöltäni paljon - ehkä liikaakin. Miten opetan sieluni syöverit olemaan todella onnellinen siitä riittävän hyvästä?
Äitiys taitaa olla elämänmittainen korkeakoulu. Eikä tutkinto valmistu koskaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mutta Mini voi olla huipputaiteilija, huippusäveltäjä ja vaikka mitä muuta huippua :). Mulle on jäänyt mielikuva tutuista down-lapsista, että heillä on sitten joku muu erityinen taito. On tosihyviä piirtäjiä ja mieletöntä sävelkorvaa ja kovaa liikkujaa (vaikka myöhemmin lähtikin!). Kaikki no hyviä jossain, varmasti Minikin! :)
VastaaPoistaMä itse oravanpyörästä tarpeeksi saaneena ja sieltä pois hypänneenä koin oikeastaan pientä helpotusta siitä, ettei mun tarvii moista enää ikinä miettiä. En nimittäin tiedä mitä taviksen kanssan olisin tehnyt, kun olisin halunnut hyvät lähtökohdat ja silti pitää sen erossa hullusta maailmasta ja vaatimuksista. Ristiriitaista.
VastaaPoistaMutta mä ymmärrän sen äidin surun siitä, että JOS lapsi haluaa jotain mitä se ei voi saada. Oli se sitten ajokortti tai lentokapteenina olo, tai omat lapset. mitä vaan, mikä on sen ulottumattomissa. Mä itse mietin että ihminen voi saada mitä vaan kun oikeasti haluaa. Mutta voinko mä sellasta opettaa mun lapselle? Siinäpä kysymys...
Varmasti kaikki äidit miettivät lastensa tulevaisuutta.
VastaaPoistaMutta me erityislasten äidit varmasti huolehdimme 100 kertaa enemmän.
Paitsi että huolehdin oman autistityttöni koulunkäynnistä, siitä mistä hänelle saisi kavereita jne, mietin myös paljon sitä, kuka hänestä huolehtii sitten joskus...
Silloin sydäntäni kylää, ja lähetän yläkerran isännälle toiveen, että saisin elää päivän kauemmin kuin rakas tyttöseni.
-sikuriina-
"Äitiys taitaa olla elämänmittainen korkeakoulu. Eikä tutkinto valmistu koskaan." - Näin varmasti on. Kun yksi vaihe on ohi, niin uutta pukkaa. Niin se menee. Ja vaikea on onnistua ketään kasvattamaan tyytyväiseksi itseensä nykymaailmassa.. Toivotaan kuitenkin parasta ja yritetään parhaamme.
VastaaPoistaOnhan se toki todennäköistä, ettei kk ole down-lastemme koulutusväylä, mutta muistan vuonna 2008 lukeneeni epanjalaisesta miehestä, joka oli maailman ensimmäinen down-henkilö joka oli valmistunut luokanopettajaksi. Joten eihän sitä koskaan tiedä... ;) En muista juuri muuta ko. artikkelista, olimme juuri kuukautta aikaisemmin saaneet oman lapsemme ja mielessä ei siltä ajalta ole monikaan asia pysynyt. :)
VastaaPoistaEi ihmisen tarvitse olla lääkäri, opttaja tai yleensäkään paras missään. Voi vaan olla. Tyytyväinen ihminen voi olla missä tahansa ammatissa.
VastaaPoistaKyllä Ministä hyvä tulee, kehuja ja kannustusta sopivissa määrin, mutta ei turhaa "tuulen tavoittelua". Onnellisen elämän resepti taitaa olla hyvä arki.
-m-
Voi, että sinä kirjoitat kauniisti ja viisasti ministä!
VastaaPoistaMinä luulen, että ministä tulee onnellinen ja "paras" koska hänellä on noin hyvä äiti.
On juu elämänmittainen pesti, sen voin sanoo näin aikuisen lapsen äiteenä. Äläkä turhaan mieti mikä lapsesta isona tulee, hää kertoo sen sitte ihan ite. Eikä sitä itekään näin aikusienakaan, näinkään vanhana eepoksena vieläkään ihan tiedä mikä isona tulis.
VastaaPoistaMinistä voi tulla oman erikoistaitonsa kanssa vaikka seuraava Picasso, ei voi tietää. Varsinkaan vielä. Ja miksi me aina tahotaan lapsistamme jotain rutkasti rhaa tienaavaa niinku ny lääkäri. Kun toinen voi olla vaiks onnellinen siivooja, eikä se ole lainkaan vähäarvoisempaa. Minillä on varmasti paikkansa kunhan aikuiseksi ehtii. Tukea tulee tarvitsemaan ja rakkautta. Mutta niitähän me tarvitaan kaikki.
Miniä rakastetaan.......taidetaan rakastaa jo yli perhe rajojenkin, ei oo pojalla mitään hätää. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Arvaa miksi. Koska hänellä on äiti, joka rakastaa ja tukee, ehdoitta. Äiti joka osaa ylittä esteet kun ne eteen tulevat. Se on jo hiton paljon enemmän kuin monella. Mini on onnenpoika.