Helpotuksen huokaus...

No nyt on lusittu tämä rokko tältä erää. Huomenna saa reippaana kipittää kohti työpaikkaa ja Nappula pääsee nauttimaan päiväkotipäivästä. Olin tiistaina jo varma, että meidän kämpästä ei ole kuin rangat jäljellä jos vielä tarttii montakin päivää kotona lusia. Onneksi, muksu on ollut kuumeeton jo tämän viikon päivät ja viimeiset rokkonappulat kuivahtivat tiistaina. Tänään on ollut räkäisyyttä lukuunottamatta terve lapsi! Luksusta. Parin päivän päästä se ois varmaan repinyt laastitkin seinältä tylsyyttään...

Itsellä on ollut kauhea spurtti tehdä kaikenlaista, kun yllättäin on joutunut jumiin kotiin. Tuli rymsteerattua eteinen sekä makkari ja minin huone, hommattua muksulle hieno liikennematto, suunniteltua tuhatta ja sataa asiaa. Kaikki hetket kun potilas veteli sikeitä tai leikki itsekseen, käytti äiti hyväkseen puuhastellessa. Kuitenkin on ihan rätti olo, kun on tuota räkärokkoripaa hoitanut ja sen lisäksi intoutunut turhankin paljon - eli hyvä sauma tarttua äkisti kiinni arjesta. Työ, tuo kommunikaation ja sosiaalisen elämän perusta, konkurssikatasrofin ehkäisevä etuoikeus. 

Nauroin kippurassa, ennen mammalomaa, kun taaperoiden äidit sanoi että ompa kiva tulla töihin lepäämään kotiarjesta. Nyt minä oon se joka rukoilee, että voisko jo päästä töihin ''lepäämään''. Korostettakoon, että ei mun työ ole mitään laakereilla makaamista ja kattoon räkimistä, vaan puuha on työntäyteistä ja vaatii sekä fyysisesti- että psyykkisesti ihan kiitettävän riittävästi. Mutta tärkein avain totuuteen on tässä; molemmat maailman on niin erillään toisistaan, kotona ei tule hetkeäkään mietittyä työjuttuja eikä duunissa paljon kerkeä pohtimaan kotielämää. Miten helpottavaa tasapainoa!

Toiset narut tänään sain kaksplus-lehden takasivulta. Lehdessä oli kerätty kommentteja aiheesta ''mistä olen joutunut luopumaan äitiyden vuoksi''. Kuten olettaa saattaa, moni totesi että lekotteluhetkistä, pitkistä aamuista, extempre tehdyistä tempauksista. Ainakin, se ekstempore-kapakkaosio on jäänyt historiaan, nykyään jos oikein repäsee voi lähteä vaikka korkeasaareen ja se on jo todela ekstremiteettiä! 

Kuitenkin monesta kohdasta eniten kolahti; ''Olen joutunut luopumaan vain peräpukamattomasta anuksesta'' - niin simppeliä tää on!

ps. Anuksesta ylösnousuun; Meidän lapsi on nyt sitten virallisesti oppinut nousemaan seisomaan. Joka paikassa tönötetään pystyssä, pieni käsi kurottaa kaikkialle! Miten ihanaa! Upea taito ja niin tärkeä. Koska ylösnousikilpailun toiveet olivat (meilläkin) aikaisemmassa ja kukaan ei arvannut että lokakuulle asti saadaan odottaa taitoa, taitaa palkinto jäädä jakamatta. Tai laitetaanko, että se kuka kertoo parhaan asian josta on äitiyden myötä joutunut luopumaan, saa minin maalaaman postikortin!