Tiimiä ja tohinaa.

Meillä on noin kerran puolessa vuodessa vammaisneuvolassa ns. tiimipalaveri. Tuon palaverin idea on, että kaikki ketkä meidän perheen kanssa työskentelevät, istuvat alas saman pöydän ääreen ja yhdessä päivitetään tiedot siitä, missä mennään. Tiimiin kuuluu puhe-ja fysioterapeutti, terveydenhoitaja, psykologi, sosiaalityöntekijä, lääkäri sekä nykyään myös Minin avustaja ja päiväkotiryhmän opettaja. Koko tiimi on meidän käytettävissämme tarpeen mukaan - nykyään myös tietenkin Miniatyyrin päiväkodin käytettävissä.

Erityisen lapsen vanhempana on todella tärkeää kuulla niitä positiivisia asioita - eikä aina vain sitä, missä kohden taitoja asioita uupuu. Tärkeänä  tsemppitiiminä onkin ollut fysio-ja puheterapeutti, joita olemme tavanneet yleensä pari kertaa kuukaudessa. Pienen erityisen eloon kun kuuluu tämä ns. varhaiskuntoutuksen näkökulma; ohjataan tekemään oikein ennenkuin tarvitsee väärin opituista oppia pois. Ja kyllä, tuo on ollut huippujuttu!

Tänään Miniatyyri sai kehuja äänenkäytöstään (räpätti tauotta koko kokouksen ajan ja nauraa kihersi), kädenkäytöstä (osoitteli etusormellaan kaikenmaailman juttuja ja vaati nimeämistä) sekä sosiaalista kontaktin ottoa (lirkutteli naisten päät pyörälle ja vaati päästä fysioterapeutin syliin yhtäkkiä). Meidän lapsi myös osaa ja taitaa - sen tasapainoksi että taidot eivät ole ikätasoisia.

Väitän, että erityislasten vanhemmista iso osa kykenee hamstraamaan ekstramäärän syyllisyyttä asioista, joista ei vain pitäisi. Kun kehitys on valmiiksi jäljessä, sitä pelkää koko ajan että kuinka paljon jättää tekemättä - totuus on kuitenkin karun simppeli: tutkimukset osoittavat, että kasvaakseen parhaaseen toimintakykyynsä lapsi tarvitsee ennenkaikkea tavallista arkea ja ympäristön hyväksynnän siihen, että on paras juuri sellaisena kuin on. Itse yritän välttää parhaani mukaan kaiken maailman suoritusstressejä, koska en tahdo opettaa lapselleni että aina pitää tehdä vähän enemmän ja vähän paremmin. Olemme etanaemoperhe - annamme ajan tulla ja mennä ja yritämme itse pysyä mukana. Helppoa se ei ole ja aina välillä ahdistun ihan valtavasti, mutta sen jälkeen on vain pakko pysähtyä ja todeta; kaikki aikanaan.

Tätä etanaemoutta auttaa se, että olen perusluonteeltani hyvin mukavuudenhaluinen ja työpäivän jälkeen väsynyt. En todella kerkeä/tahdo/jaksa/viitsi ryhtyä askartelemaan mitään ekstraohjelmaa, vaan ilta mennä möllötellään mahdollisimman stressivapaasti, tehden niitä juttuja mitkä hyvältä tuntuu. Yhdessä voi nauttia eikä jokaisen hetken tarvitse olla täytetty ohjelmalla. Luova laiskuus avaa monia ovia! 

ps. Kakara on ensimmäiset kerrat ängennyt pystyyn, puoliväkisin. Tätä tapahtuu erittäin sattumanvaraisesti ja tekniikka on hyvin mielenkiintoinen, mutta tavoite on selvä. Pystyyn pitäisi päästä.