Mitä koira on meille?

Tässä jännityksen keskellä, olen miettinyt mitä koira edustaa meidän perheessä?

Bruno tuli meille -06 pitkän harkinnan jälkeen. Olen ollut aina enempivähempi allerginen ja haaveillut koirasta - rodun päättäminen on ollut todella vaikeaa. Toiset koirat aiheuttivat kutkaa ja toiset eivät. Terrierit on aina ollu kiehtovia elikoita sen kaiken energiansa ja intonsa kanssa. Tuttavat sattuivat kasvattamaan Parsoneita ja kävimmekin monta monituista kertaa katsomassa uusia pentueita. Aina mietittiin että sitten seuraavaksi.

Kunnes syntyi E-pentue. Neljä kauhukakaraa, yksi poika varaamatta. Ystävämme kysyi, että vieläkö teitä ajatus koiruudesta painaa. No tietenkin painoi! Pentueen pullein äkäpussi oli vapaana, Rauno-tekonimeltään. Menimme katsomaan ja samantien päätös oli siinä. Pieni koirapallura seisoi keskellä ruokalautasta, tönien sisaruksia pois tieltä. Lyllersi kiltisti pesään nukkumaan. Haisi ihan tuoreelle kahville (miksi koirat muuten pentuna haisee kahville) ja oli kokonaisuudessaan vastustamattoman ihana paketti. Meidän Rauno (nimi muutettiin Brunoksi koska sukulaissuhteiden vuoksi Rauno-nimi oli hyvin varattu). 

Tuosta hetkestä iteenpäin alkoi ihan mieletön koiravimma. Ompelin petiin patjaa, tein leluja ja vilttejä. Lähdin Belgiaan opiskelemaan hetkeksi ja tiesin, että sieltä palattua olisi pennun luovutus. Niin sitten pieni karvapaketti tuotiin kotiin.

Koiran läsnäolo paransi arkea mielettömästi. Jostain syystä kinastelut puolison kanssa vähenivät ja arki sai uudenlaista muotoa. Oli rytmiä, liikkumista, treeniä. Koiraperheen arkea. Käytiin tokoilemassa, pentukoulussa ja kettuakin haisteltiin. 

Kun odotin Miniä, pelkäsin valtavasti että lapsi olisi allerginen koiralle. Mietin illat puhki että kuinka käy sitten, mitä Bruno. Luojan lykky oli että lapsi ei saanut minkään laisia oireita koirasta. Ja koirakin otti lapsen vastaan ilman pienintäkään ongelmaa -mitä nyt välillä töhötti tapansa mukaan. Kun lapsi tuli kotiin ja vieraat kävi, asettui Bruno vauvan ja vieraan väliin; katsokin ettet tee pahaa. Kun vieras koski tai sylitti vauvaa, Bruno tapitti tarkasti vieressä; yksikin väärä liike ja mä kerron mammalle! Hiljalleen Bruno oppi luottamaan, että vieraat tarkoittavat pelkkää hyvää. Ja kaikki siitä eteenpäin onkin ollut elävää historiaa - lapsi ja koira ovat erottamattomia.

Bruno on edustanut minulle sitä ehdotonta rakkautta, mitä koira tuntee. Koira ei syrji tai säti. Karvakaveri änkeää syliin, vaatii huomiota ja rapsutusta. Lämmittää kylminä öinä, kuuntelee murheet. Brunoa saa halata ja suukottaa, itkeä turkin lämpöön kun itkettää. Koiran kanssa nautitaan ulkoilusta ja luonnosta, yhdessä paahdetaan pitkin pusikoita. Koira on kuin ihmisen jatke, tunteiden vastaanottaja ja käsittelijä. 

Lapselle Bruno on leikkikaveri, kannustaja ja luotettava kumppani. Yhdessä ne mennä tohottelee ja heittelee keskenään palloa, Mini harjoitteli konttaamista Brunon perässä. Bruno antaa lapsen tehdä mitä vain ja saankin usein komentaa molempia; ''MINI EI ja BRUNO mene nyt herranjestas pois siitä'' kun lapsi leikkii koiran hännällä. Kertaakaan ei ole tarvinnut pelätä pikkupoikien leikkiessä, niin kauniisti Bruno huolehtii lapsesta. 

Koira ei ole vain koira- se on minun koira, meidän koira, meidän perheen jäsen. Koira edustaa tunnetasolla niin montaa asiaa, että ei-koiraihmisen on vaikea sitä käsittää. Enkä missään nimessä tahtoisi luopua tuosta termiitistä ennen sen elinkaaren luonnollista päättymistä. Niin monessa hetkessä se on ollut mukana. Meidän karvahanuri.