keskiviikkona, toukokuuta 26, 2010

Toinen täydellisyys?

Kauhea ajatella. Mutta samalla se kuulostaa korviini ihanalta. Ja perinjuurin kamalalta. Toinen Lapsi. Mini olisi isoveikka. Meitä olisi neljä. Pelottavaa. Hellyyttävää. Väsyttävää. Rakasta.

Ei huolta, ei täällä vatsassa asu kuin muutama harhautunut ilmavaiva, nämä ovat ajatuksia. Joku viisas sanoi, että haave toisesta lapsesta itää kunnolla, kun ensimmäinen oppii liikkumaan. Mutta miten omituinen haave se onkin?

Ensinnäkin, kuulostaa kauheelta runtata itsensä läpi samanlaista odotushelvettiä kuin ensimmäisellä keikalla. Juu, mikään ei tarkoita sitä, että se olisi samanlaista. Mutta kun verrokkia ei ole tarjota omasta kokemuksesta kuin tuosta ekasta. Osaan pelätä jo niin monta muuta asiaa, mitä ekalla keikalla ei vielä osannut. Että mitäjos. Mitä jos omasta vatsasta ei olekaan tirrin kodiksi, mitä jos munasoluni ovat itsepäistä laatua ja ovat päättäneet elää sinkkuelämää? Mitä Jos.

Ja se ra(s)kas raskaus. Ne pelot, housuunpissimiset, kauhut - oi voi. Ne osaa jo paremmin. Uusi keskosuus? Toinen kehitysvamma? Oma terveys? Ja älkää sanoko että hyvin se menee. Tieto on tehnyt tehtävänsä ja tuska se vasta onkin; miten tähän maailmaan ylipäätänsä voi syntyä ns. ''oppikirjaterveitä'' lapsia - ei nyt meille ainakaan!

Kun viimein haudonnan päätteeksi on tirri tujautettu ulkomaailmaan, puukolla tai survomalla, on ne valvomiset, on syötöt, kipeät tissit ja arka hanuri/haava/otsalohko, hormonit ja muut itepäisyydet. Olisiko tämä tuska helpommin siedettävissä jos sen kokisin tähän samaan puolentoista vuoden väsymykseen, nouseeko pelot suuremmaksi jos sittenkin vasta useamman vuoden päästä... Uskaltaako sitä enään? Ja mikä on se maailmauskontojen ylin taho joka kertoo, että meille ylipäätänsä vielä tonen suodaan? 

Ja miten, oi miten, toiselle lapselle riittää rakkautta samoin määrin. Tämä ensimmäinenkin on jo universumimme johtotähti, voittaja, yksinvaltias ja tyranni. Tuntuu, että nyt on jo koko tunteiden kuppi kovin ylivuotavainen - välillä nurinkeikahtaen. Mutta äidin sydän kuulemma on rajaton.

Onneksi tulevaisuudesta ei voi tietää ja matka on tärkeämpi kuin päämäärä. 
Ei, emme yritä.

Mieli vaan leikkii piirileikkejä.

Mitä. Jos.

Joskus? 


9 kommenttia:

  1. Kovin tutulta kuulostaa, vaikkei meidän tarina samanlainen olekaan. Mä koin sen raskauden viimeisen kuukauden, synnytyksen ja lapsesta erossaolon niin painavana, että välillä mietin vieläkin miten sitä uskalsi uudelle kierrokselle.

    Ihmismieli, äidin mieli. Se on niin kummallinen, unohtavainen ja piittaamatonkin (menneestä) siinä vaiheessa kun tulevaisuuteen mahtuisi yksi tuhisija lisää.
    Ehkä hyvä niin.

    Pohdinnat ja pelot selkiytyvät varmasti. Älä pelkää, mä en tosiaankaan sano että kaikki voi mennä toisin kuin viimeksi, koska myös mussa asuu pelko että kaikki menee just samoin. :/
    Toisaalta, se klishe on totta. Jokainen raskaus ja synnytys on erilainen, jopa samalla naisella. Yksilöitähän ne lapsetkin on.
    Ja tuon kun vielä uskoisi!

    Elän täällä hengessä mukana sun pohdintahaaveissa. Jaksutsemppejä!! <3

    VastaaPoista
  2. Vitsi, että tuli taas naurettua noita sun kielikuvia. Asiat on niin totta, mutta kerrassaan nautinnollisilla kielikuvilla ilmaistu. Asialle ja pohdinnalle en naureskele yhtään.
    On pohdittu näitä monta kertaa elämässä. Kaikkina niinä kertoina jolloin toiveet valuivat hukkaan ja odotus päättyi kyyneliin. Ja silti uskalsi uudestaan ja uudestaan. Vihdoin maaliin asti päättynyt odotus oli täynnä pelkoa ja todellista uhkaa odotuksen päättymisestä, oli raskausmyrkytys jne jne. Mutta tuo meidän ainokaiseksi jäänyt vintiö oli päättänyt selviytyä ja siinä hän on nyt aikuisena.
    Sinä täytät kyllä kaikki kriteerit mitä ikinä vaaditaan tai odotetaan ihmiseltä äidiksi. Rakkaus tulee siinä mukana kuin luonnostaan ja rohkeutta sinulta ei totisesti puutu. Kyllä sinä itse tiedät milloin olet valmis, kun olet ajatusleikkiä tarpeeksi makustellut. Jos universumi toisen lapsen antaa, kumpaakin ihan takuuvarmasti rakastetaan yhtä paljon ja yhtä kiihkeästi kuin sitä ensimmäistä johtotähteä. Semmoinen se äireensydän on. Mieheni perheessä muksuja on 12. Kaikki olivat anopille yhtä tärkeitä ja rakkaita. Kaikista murehdittiin samalla mitalla, kaikkia koulittiin samalla mitalla elämään. Eikä anopilla ollut samoja mukavuuksia kuin meillä tänään helpottamassa lastenpitoa. Ja pärjäsi kun halusi.
    Sinäkin pärjäät, se on nähty. Olet ihan uskomattoman tarmokas, idearikas ja suurella sydämellä varustettu. Ei mitään pelkoa ettet sinä elämässä pärjää vaikka minkälainen katras ympärilläsi hyörisi.
    Eikä lapsen välttämättä tarvitse olla biologisesti oma. Rakkaus lapseen ei ole siitä kiinni.
    Mini taas olisi isoveikkana varmasti yhtä huikea kuin on muutenkin. Sisaruksista voi olla paljonkin iloa toisilleen.

    VastaaPoista
  3. Hyvin kuvattu :) Itse kieltäydyin pohtimasta liikaa, elämää ei voi suunnitella ja jos lapsia haluaa, niin se voi olla välillä hiukan kärsimystä. Siksi näitä kai onkin se neljä kappaletta :) Jokainen oman vaivansa väärtejä!

    VastaaPoista
  4. Sanoisin, että aika pirun herkullista pohdintaa. Mä täällä olen pyöritellyt viime aikoina pääni puhki mainitsemastas aiheesta: miten sitä rakkautta voi riittää vielä toisellekin? Mitä jos en rakastakaan? Pelottava ajatus, vaikka varmastikin ihan turha.

    Mut nää on tärkeitä juttuja miettiä. Moon henkessä mukana <3

    VastaaPoista
  5. Äidin sydän on rajaton. Sinne mahtuu niin paljon hellyttä ja rakkautta. Toinen raskauteni meni "siinä sivussa", vasta synnärillä kunnolla ymmärsin, että meille tulee toinen lapsi. En oikein rakastanutkaan sitä masua samalla lailla, kuin esikoisen aikana. Mutta heti, kun pikkuinen syntyi, rakastuin uudelleen.

    VastaaPoista
  6. Hih, ehkä olisi paras ottaa burana "kuumetta" alentamaan!! :)

    Muuten ne meidän mielikuvat siellä stockalla on kohta totta!!

    VastaaPoista
  7. Ihan pakko sanoa, että mietein myös meen iltatähdestä samoin, että onko tässä nyt mitään järkeä, vaikka suuresti halusinkin vauvaa/lasta. Vielä raskausaikanakin mietein asian järkevyyttä, mutta sitten Inka syntyi ja hän on kyllä ollut todellinen elämänilo tässä elämänvaiheessani + perheellemme.
    Tässä liki 40 ikävaiheessa vauvat ovat ihania. Turha murehtia, kyllä sitä jaksaa, aina löytyy tilaa yhdelle ja varmasti Mini haluaisi myös sisaruksen.

    VastaaPoista
  8. Mie luulin, että päätös yrittää toista lasta olisi helpompi kuin ensimmäisen yrittämisen kohdalla. Meilläkin haaveillaan ja välillä puheissa sanotaan pojalle, että "sitten kun sä oot isoveli..." jne.. Mutta eih ekan kohdalla ei ollut hajuakaan loppu viimein mihin oli oikein ryhtymässä. Vaikka ei olisi mitään ihmeellisempää raskaudessakaan, synnytyksessä ja vauva-ajassa tapahtunutkaan niin ainakin minulle tämä toinen lapsi tuntuu paljon vaikeammalta päätökseltä.

    Ehkä haaveista kasvaa joku päivä varma tahto <3.

    VastaaPoista
  9. Samoja ajatuksia päässäni käyn lävitse! Halaus sulle!

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...