torstaina, toukokuuta 20, 2010

Pienestä on kiinni

Leijonaemojen blogissa eräs äideistä kirjoitti fiiliksistään sairaala aikana. Kuinka valtavan kamalaa oli, kun osastolle tullessaan löysi lapsensa vieraista vaatteista.

Hypätäänpä aikakoneen kyydissä 15 kuukauden taakse.

Minin huomattavan ennenaikainen syntymä, tai siis kuten lääkärit sen sanoivat, purettu raskaus oli valtava kriisi. Pieni vietiin pois sieltä ainoasta paikasta, jossa pystyin tarjoamaan hänelle sitä parasta - kasvuaikaa massussani. Lääkärit kertoivat, että lapsen on parempi olla vatsan ulkopuolella. Tämä oli valtavan häpeä; minä äitinä en voi edes kohdussa olevalle lapselleni tarjota oikeaa, tarvitsevaansa hoivaa, vaan pieni keskenkasvuinen rääpäle menestyisi paremmin sairaalan laitteiden ja hoitajien hoivissa.

Kiireellinen sektio, joka hätäsektion nimellä aluksi kuljetettiin, oli kuin isku äitiyden kasvoihin. Edes tähän sinusta ei ole. Vauva repäistiin maailmaan jossa vallitsi Lääkärien lait. He kertoivaat mikä on lapselle parasta, kuinka lasta tulee ruokkia ja miten hoitaa.

Tuo 1450g ihmisalku makasi keskoskaapissaan kaikkien niiden letkujen keskellä. Varovasti, yhtä piuhaa kerralla siirtäen saimme ensimmäisen kerran vaihtaa pienenpienelle vauvalle vaipat; hänen ollessaan 4 vuorokauden ikäinen. Vaippa piti punnita, koska sisäänmenevä ja ulostuleva mitattiin tarkkaan. Jokaista kosketusta varten piti kysyä lupa hoitajilta, ettei vain menisi rikkomaan mitään. Lapsi oli kuin hentoa lasia, joka ei kuulunut minulle.

Minin ollessa viikon ikäinen tuli osastonhoitaja K7 huoneeseemme 3-4. Hänellä mukanaan iso kori jossa oli pienenpieniä vaatteita. Hän käveli meidän avaruuskapselimme luo ja kertoi, että saisimme valita näistä vaatteista pojalle pipon sekä ensimmäisen bodyn. Lastenklinikan kummit olivat lahjoittaneet keskoslapsille vaatteita, ne olivat NameItin vaatteita vaalenpunaisina ja vaalenasinisinä, laput vielä kiinni vaatteissa. Tuossa tilanteessa rupesin itkemään niin, etten ensimmäistäkään vaatetta nähnyt. Mieheni nosteli kekoa ja löysi pikkuruisen bodyn, jossa oli elefantin ja hiiren kuva rintapielessä. Hyvin sumuisin silmin sain soperrettua, että nätti on, ota tuo. Nappasin keosta pienen nutun jossa oli vihreitä ja sinisiä raitoja. Molemmat vaattet olivat pikkuiselle avaruusmiehellemme auttamattomasti aivan liian isoja, mutta ne olivat tuon pienen miehen tärkeimmät vaatteet ikinä.


Ensimmäisen kerran vaatteet päällä

Kului kolmisen viikkoa ja olimme päässet siirtymään lasteklinikan vastasyntyneiden teholta ''Taimitarhaan'' kasvamaan. Tässä vaiheessa olin jo sektiohaava huutaen hallelujaa käynyt etsimässä 44cm vaatteita Lindexiltä ja KappAhallista. Kamalin kokemuksin ja itkua nielten lähdin KappAhallin lastenvaateosastolta; kysyessäni myyjältä, onko heidän yökkäreissään 44cm vaatteita, hän vastasi että ''mitä sä niin pieniä ostat, kasvaa kuitenkin niin nopeasti'' - koin tämän valtavaksi loukkaukseksi. Kyyneleet kihosivat silmiini ja sanoin tuolle naiselle, että lapseni on pikkukeskonen ja hädin tuskin 43cm pitkä, joten johonkin se on puettava kun ei voi rätteihin kääriä. Lähdin pois ja myyjä jäi tuijottamaan hämmästyneenä perääni. Palasin seuraavana päivänä ostamaan 4 erilaiset yökkärit varmistettuani liikeen ovelta, ettei tuo haahka ollut töissä.

Pienet vaattet toimitettiin aina äitin ja isin mukana taimitarhaan. Pojalla oli oma huone, jossa oli hänen henkilökohtaisille, kotoa tuoduille tavaroilleen punainen monitoimikori kaikkien niiden sairaalan tavaroiden, koneiden ja hoitotarvikkeiden keskellä. Vihreäovisessa kaapissa. Joka päivä viikkasin huolella laatikkoon puhtaat vaattet ja muut tuliaiset, otin mukaani pussukan johon hoitajat olivat laittanee likaantuneet. Etsin erisanin hajusteetonta pesuainetta kaupasta ja meinasin saada hepulin, kun se ei kuulunutkaan lähikauppamme valikoimiin. Pienestä se on kiinni.

Joka päivä pidin huolen, että pienellä oli asioita, jotka leimasivat hänet meidän pojaksemme. Piirsin huoneen ovessa olevaan seinätauluun (jossa oli lapsen nimi ja syntymäaika) kuvan meidän perheestä, hymyilevä vauva sylissä. Koristelin sairaalan pedissä kiinni olevan, hoitajien askarteleman nimilapun kukkasin ja sydämin, kirjoitin lappuun pojan kutsumanimen. Muuten siinä luki vain ''sukunimi, Poika'' - meidän oli saatava personoida tuo lapsi omaksemme!

Eräänä aamuna tullessani osastolle, pojalla oli vieraat vaatteet päällä. Hyvä etten rynnännyt käytävälle huutamaan, että kuka hitto täällä on sählännyt, nämä rytkyt eivät ole meidän. Kerran, pojan oma yöpuku oli mennyt vahingossa sairaalan omien keskosvaatteiden pesuun. Itkua vääntäen hain omahoitajan ja sopersin, että nyt se vaaleansininen puku on kadonnut, kyllä siinä lukee pesulapussa pojan nimi. Hoitaja otti olkapäästä kiinni ja sanoi, että kyllä se löytyy. Hän palasi tovin päästä huoneeseen ja antoi puvun minulle, lohdutti että ei hätää, se on tässä. Miten tärkeä asia, Minin yöpuku!

Lähtiessämme kotiin taimitarhasta parin kuukauden sairaalamatkan jälkeen, saimme taas lahjan osastolta ja Lastenklinikan kummeilta. Vaaleanruskeat, umpiterälliset plyysipotkarit jonka rintapielessä oli suloisia nalleja. Omahoitajamme sanoi, että ei huolta, Mini kasvaa pian näihin, olivathan ne kokoa 50cm joka oli mielestäni soputeltta 44cm pitkälle pojallemme. Ja niin Mini kasvoi.

Mutta niin pienestä se on kiinni. Keskosuus on usein lapsen menettämistä sairaalan omaisuudeksi. Joten niistä pienistäkin asioista on tärkeä pitää kiinni, kun yksi risu katkeaa, hajoaa koko paletti. Kun elää kriisin keskellä, etsii ne pienetkin muruset joista voi voimaa ammentaa. Olkootkin ne vaikka niitä piskuisia vaatteita, tai lapsen ensimmäinen nalle.

10 kommenttia:

  1. Mulla tuli itku. Muistan kerran kun Anialle oli laitettu ihan oudot vaatteet; ei meidän omia vaatteita eikä ollenkaan minun tyylisiä. Katsoin sydän tyhjänä. Suruissani siitä, etten ollut päässyt tekemään lapselleni aamupesuja ja valitsemaan vaatteita. Kuin outo lapsi olisi Anian sängyssä maannut.

    VastaaPoista
  2. Hyvin hyvin tuttuja juttuja. Kauheinta minusta oli se, kun ei uskaltanut koskea omaan lapseensa ja tuntui, että ei se ole meidän lapsi vaan sairaalan. Minusta ensimmäinen mahtava kokemus oli se, kun omasta kotisairaalasta lähdimme käyttämään pienokaista Lastenklinikalla ja sai ekan kerran kantaa lasta ulkohaalarissa auton kantokopassa! Olin niin ylpeä ja aloin uskoa, että eiköhän me joskus tämä lapsi kotiin saada.Emme kyllä omalla autolla uskaltaneet viedä, vaan hoitaja tuli tytön kanssa erikseen taksilla. Mutta me kuitenkin olimme ekan kerran asiantuntijoita, kun sydänlääkäri kyseli tytön voinnista :) Isoja asioita, joita ei ihan joka päivä viitsi muistella, mutta joihin on hyvä palata aina välillä. Halaukset teille <3

    VastaaPoista
  3. Ei lainkaan tuttua, mutta kyllä itku tuli tätä lukiessa. Voin vain kuvitella eikä se varmasti riitä, että voisi todella ymmärtää millaisia tunteita kävitte tuona aikana läpi.

    VastaaPoista
  4. Voi sentään.. Minäkin täällä itken. Osaat kyllä kirjoittaa ja kertoa teidän perheen elämästä niin mahdottoman elävästi ja ihanasti. Tunsin olleeni mukana viikkailemassa pikkuruisia vaatteita, mukana vaateostoksilla..
    Ihanaa kesää teille!

    VastaaPoista
  5. Voi juku, miten koskettava kirjoitus! Se, että omalla lapsella on jotain ikiomaa (niinkuin jokaisella vauvalla yleensäkin on), on tärkeää. Ihanasti se hoitajakin siellä otti asian, lohdutti ja järjesti asiat kohdilleen. :)

    Mun ystävä ompeli pojille ekat omat haalarit, kun ei mistään tuntunut löytyvän tarpeeksi pieniä potkupukuja ja housuja.

    VastaaPoista
  6. En osaa kyllä ollenkaan kuvitella, mitä olette kokeneet. Voi teitä pieniä. <3

    VastaaPoista
  7. Hei! Pakko laittaa tähän kun olen jonkunaikaa kuulumisianne seurannut, että meillä on viikolla 30+1 syntynyt poika. Minulla oli vaikea raskausmyrkytys ja sen seurauksena poika syntyi reilun kilon painoisena ja alle 40cm pitkänä.
    Hänellä oli vaikea keuhkosairaus eli BPD ja hän vietti elämänsä ensimmäiset 3,5 kuukautta sairaalassa kotiutuen lisähapen kanssa. Siinäpä sitä sitten välteltiin infektioita viimiseen asti ja vältellään tietenkin edelleen. Tammikuussa vierottu lisähapesta ja nyt alkaa elämää olemaan "normaalia" (mitä se sitten ikinä onkaan se normaali). Tällähetkellä ollaan myös kehityksessä "korjattua ikää" ikätovereiden tasolla. Tässä tarnia lyhykäisyydessään, paaaaljon muutakin on matkalle mahtunut mutta ei niistä sen enempää.

    Ihana seurata teidän vielä erilaisempaa elämää mitä meillä on ollut. Tässä on tunteet olleet pinnassa blogia lukiessa. Onneksi lääketiede on ihmeellistä! Oikein mukavaa kesää teille! <3

    VastaaPoista
  8. Tälläinen vaatetarina tekee asian kyllä harvinaisen konkreettiseksi... *pyyhkii kyyneliä* Halit Piuku, oot todella voimakas nainen!

    VastaaPoista
  9. Kyyneleet silmissä.... Itsellä nyt 5kk ikäinen keskospoika syntyi rv 29+6. Kuulostaa tosi tutulta tuo kirjoituksesi ja tuntuu että lukemalla sinun ja muiden keskoslasten vanhempien tekstejä saa itse käytyä sitä omaa tarinaa ja tunnetta läpi. Huomaa että noin minäkin tunsin. Silloin keskola aikana tunteet tuntui jotenkin olevan kiellettyjä.... Kiitos kirjoituksista tämä auttaa meitä muitakin :)

    VastaaPoista
  10. Niin tuttuja tuntemuksia! Vaikka me Martan kanssa oltiin keskolassa vain alle kaksi viikkoa, tuo personointi oli mullekin tärkeä juttu. Miehelle ehdin jo kilahtaa kun se ei HETI tuonut Martan omaa silkkihattua kotoa, koska se hattu oli sillä hetkellä ainoa asia jonka pystyin lapselleni antamaan. Kaiken muun hoiti sairaalan henkilökunta meidän katsoessa vierestä. En tiedä mitä kilareita olisin ehtinyt kahden KUUKAUDEN aikana saamaan.

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...