maanantaina, toukokuuta 17, 2010

Internäätissä kuohuu ja kuplii!

Tulipa minulle tieto, että meidän perheemme on otettu esiin vauva.fi vapaan sanan osiossa, jossa keskustellaan ''lähes järkevällä'' otsikolla





Mitä iloa down-lapsesta voi olla?


Joku blogini lukioista oli laittanut keskusteluun linkin jossa kertoi, että
''Jos haluat tietää down-lapsen elämästä Lue tätä blogia: http://vinkea.blogspot.com/
Et varmaan enää sen jälkeen tekisi aborttia downin takia. Perheeseen syntyi down-lapsi, jonka piti olla terve. Ihan samat ilot ja surut tuntuisi olevan tuossa perheessä kuin omassanikin. Itselläni siis ihan perustavislapsi.''
Tuo tuntui itseasiassa mahtavalta. Nyt koen, että olen saanut tällä blogilla aikaan sen, mitä olen lähtenytkin alkuperäisesti jahtaamaan. Jos edes yksi tavislapsen äippä on sisäistänyt tämän viestin näin upeasti, taputan itseäni selkään ja olen eriylpeä! (vilkutivilkuti sinulle, kuka tämän viestin jätti!) 

Ei kehitysvamma ole maailmanloppu, vaikka se siltä voi kuulostaa sellaisten ihmisten korviin, joilla ei ole katsantokantaa asiaan. (Ongelmahan on myös se, että katsantokanta on jokaisella niiiiiin subjektiivinen oman elämän kokemusten ja elämänkatsomuksen arvojen kautta.)  se voi tuntua maailmanlopulta sillä hetkellä, kun vammasta kerrotaan. Tuntuu, että miksi meille tai voi tulla fiilis, että mä juoksen karkuun - ei musta ole tähän. Mutta. Kuvitelkaas. Meistäkin oli! Meistäkin tuli ihan tavallisia vanhempia, joilla on tuikitavallinen kehitysvammainen, supersuloinen, temperamenttinen lapsi! 






(ei, Bruno ei päkerrä patukkaa kirjan päälle, vaan vahtii röyhkeitä pikkulintuja ja Mini pohtii kirjan karkaamista kourasta!!!)

Vaikka koko raskauteni ajan perskannikassa kutitti, että en usko meidän saavan ns ''tavislasta'' - oli uutinen silti shokki joka täytyi käsitellä.(Ja kerran vielä; kyllä, kävimme kaikki normiseulat ja ei, ne eivät antaneet mitään osviittaa tulevasta, kaikki oli hyvin ja loppu täyttä yllätystä!) Mutta tuo kriisi on ollut yhtä aikaa elämäni paras ja pahin; olen oppinut itsestäni, elämästä, rakkaudesta ja lapsista paljon. Olen saanut uusia ystäviä joiden kanssa pystyy jakamaan ajatuksiaan, ilojaan, pelkojaan sekä jotka potkivat perseelle kun mieli laahaa maassa. Elämä kun niin harvoin tuppaa olemaan mustavalkoista huttua, vaan siihen mahtuu kaikenlaista. Harvoihin asioihin voit itse määrätä marssitahtia, joihinkin voit itse vaikuttaa. Elämään mahtuu paljon kaikenlaista, eikä omasta saatika lapsensa elämästä voi aina määrätä. Täytyy olla onnellinen siitä, mitä on saatu: meillä on terve pieni mies - eksrakromosomilla! (lällispöö, meillä onkin enemmän kuin muilla)

Juu, ei todellakaan ole tuo pikku-ukko mitenkään ''sairas'' meidän silmissä, vain kehitysvammainen; tällä hetkellä se meinaa, että kehitys on himppa hitaampaa kuin tavistovereillaan. Uusia taitoja tulee ja Mini kommunikoi jo viittomalla, muutamia sanoja. Korviin on tulossa putket ja taustalla on se raskaampi asia; pikkukeskosuus ja pitkä sairaala-startti, koettu on myös syömisongelmat ja pientä krenkkaa. Nuo ovat kuitenkin painuneet ja hamaan historiaan! Isosta osasta noista keskusteupalstan viestejä paistaa se, että elämä ei ole vielä opettanut, ei riittävästi. Tottakai kaikki tahtoo sen ihannelapsensa jonka on mielikuvissaan omakseen ottanut. Mutta harva lapsi vastaa sitä idylliä joka meidän vasemman ja oikean korvan välissä asustaa.

Ihmiset, jotka eivät ole näitä realitetteja itse joutuneet kohtaamaan, eivät vaan yksinkertaisesti VOI määritellä, millaista elämä kehitysvammaisen lapsen kanssa on!  Pieni tietoisku; tää ei oo ollenkaan kamalaa, vaan tää on IHAN tuikitavallista - JA IHANAA! Mikä on hurjempaa tajuta on se, että seulontatutkimukset, niskapoimut ja veriseulat eivät tee autuaaksi. Maailmaan syntyy paljon erilaisia lapsia eri vivahduksineen. Toisella havaitaan syntymässä, toisella vuosia sen jälkeen ja kolmas joutuu onnettomuuteen jonka seuraksena koko paletti pannaan uusiksi.

Tärkeää on myös tajuta, että meidän Down-nappuloihin mahtuu yhtä montaa persoonaa, ruumiinrakennetta, hiustenväriä, tempperamenttiä ja lahjakkuutta kuin keihin muihin lapsiin tahansa. Jos joskus on kokenut huonon kohtaamisen, ei tarkoita että kaikki ovat samanlaisia. Tai jos se yksi puolituttu äiti on itkenyt tuskaansa, ei se tarkoita että meillä kaikilla muillakin on samat ongelmat. Me kun olemme yksilöitä, erilaisine tunteineen, kokemuksineen ja elämänvalintoineen! 

Ja sitäpaitsi. Ei ole olemassa ''tavallista'' lasta, on olemassa vain lapsia joille ei ole vielä ehditty antamaan diagnoosia!


Vapauta mielesi ennakkoluuloista - ehkä persauksesi seuraa perässä!!
Aurinkoisin, ilon täyttämin mielin - sekä ennakkoluuloja murtaen
Vinkeän mamma ja Mini


10 kommenttia:

  1. Ihanaa Piuku ihanaa! Näin sen pitää mennäkin! :)

    VastaaPoista
  2. Kyllä, juuri tuon viestin blogisi antaa lukijoille - ihan samaa kamaa kuin "taviksilla", ne eri mausteet.... :) Eikä tarvitse edes montaa postausta lukea, kun tuon viestin pitäisi kyllä hahmottaa. Jos ei hahmota, niin vika on lukijassa ;).

    Ei, en ole tuo kommentoija, mutta voisin allekirjoittaa kyllä joka sanan tuosta kommentista - niin totta :).

    Mun tapauksessa vauva.fi:lle päätyminen oli enemmän joutumista kuin pääsemistä, niin ehdin jo pelästyä otsikosta, että ou nou, eiiiiiii. Tuo palsta on kyllä jotain, mitä ei todellakaan pitäisi olla olemassa. Sitä on niin helppo huudella anonyyminä :/.

    VastaaPoista
  3. Monta asiaa tässä sanot, joihin on pakko vain myönnellä että niin juuri, just näin. Onpa lapsi sitten tavis tai mikä tahansa, on hän aina oma persoonansa. Jumalan kiitos me ei olla kaikki samanlaisia.
    Tuo vois olla ihan elämän clue ja loisto ohje; vapauta mielesi ennakkoluuloista- ehkä persauksesi seuraa perästä ! Saatatkos sen paremmin sanoa.
    Ei pidä kategorisoida, ei me ihmiset sovita kumminkaan mihinkään muotteihin, eikä todellakaan tarvitsekaan sopia.
    Toivottavasti kasvetaan kaikki omiksi persooniksi, jos ei enemmin niin sitten myöhemmin, koskaan ei ole liian myöhäistä. Virkistävää omallekin kasvulle on törmätä jonkun toisen ajatuksiin, pysähtyä ja oivaltaa jotain. Ja kasvaa siitä.
    Tänk juu Vinkeä mamma värikkäästä maailmastasi, sä olet mahtimamma. Olet sanojen ja ajatusten loistava säilä blogien tantereella. Tää blogi on vakio aamunautinto. <3 <3

    VastaaPoista
  4. Ihan oikeassa olet! Rakkaus lasta kohtaan on se mikä kantaa, eikä diagnoosit.

    VastaaPoista
  5. Aamen, Piuku!!

    Minun maailmaan blogisi on vaikuttanut juuri toivomallasi tavalla :)

    VastaaPoista
  6. Voi miten ihanan kommentin joku oli jättänyt blogistasi ja Ministä! <3

    Mua toi keskustelu ei hetkauttanut juuri mihinkään suuntaan, jopa nauratti enemmän.

    Tämä on loistava: "Ei ole olemassa ''tavallista'' lasta, on olemassa vain lapsia joille ei ole vielä ehditty antamaan diagnoosia!" :D

    -P

    VastaaPoista
  7. Mä kävin vähän lukeen tota ketjua, ja tuli kyllä semmonen olo, että voi luoja ketkä sinne palstoille kirjoittelee. Asenteet ja tieto todellakin jostain kivikaudelta. Onneks on ihmisiä, jotka ajattelee myös toisin! Päätin olla lukematta eteenpäin, sappi olis vaan kiehunut.

    VastaaPoista
  8. Älyttömän hyvä kirjoitus sulta taas. Tunnistan tuon fiiliksen siitä, että oman blogin olemassaololla on saavuttanut jotakin - sain itse jokin aika sitten sähköpostiini tosi positiivista palautetta ihmiseltä, joka minun laillani oli perustamassa perhettä transmiehen kanssa, ja kommentista tuli hirvittävän hyvä olo. Tuntui siltä, että viesti on mennyt perille. :)

    Vauva-lehden keskustelulinkki ei enää toimi, enkä löytänyt ketjua mistään. Siivottomuuttaan poistettu?

    VastaaPoista
  9. Tiedoksi, linkki ei juu enään toimi. sieltä on poistettu iso kasa niitä vammaisia solvaavia ketjuja. Onneksi! olivat helkatin kamalia luettavia.

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...