Yö ja päivä?

Esikoiseni on, vaikkakin vahvatahtoinen, sopeutuva, helposti tyytyväinen, suostuteltavissa ja luovasti asioita ratkaiseva.

Tosikoiseni on hyvin vahvatahtoinen, herkästi tyytymätön, itsepäinen ja rutiinien avulla hallittavissa.

On ollut yllätys, miten kaksi saman perheen lasta voi oikeasti olla temperamentiltään kuin yö ja päivä. Molemmilla on toki pöhköyttä, huumoria ja halihaluja, mutta tosikko on jotenkin luupäisempi ja vahvatahtoisempi, kuin esikko. Kauhulla huokasin eilen, että jos Bullis olisi ollut ensimmäinen lapseni, en tiedä olisinko uskaltanut lähteä sille tielle uudestaan. Nyt tässä hetkessä helpottaa ajatus siitä, että kaikki vaiheet tulevat-ja menevät, ajallaan. Toivottavasti. Joohan.

Juuri nyt on vuorossa "ensyömitään kunentahdo" vaihe pienemmällä. Erona aikaisempaan, osaan todeta että ole sitten syömättä. Hampaathan ne siellä kummittelee. Samalla on tullut takaisin "ulvon kuin arosusi" kun nukkumaanmenon aika koittaa.

Musta tuntuu, että äitinä olo on kuin vieterillä vedetyllä lelulla, joka aina seinään törmätessään kääntyy taas ympäri ja törmää seuraavaan hyllynkulmaa. Tahti riippu vieterin vetotasosta, eli suorannaisesti verrannollinen unen ja levon määrään. Nyt juuri vieteri on vedetty liian tiukalle. Puolison työtilanteen takia olen ollut-ja tulen olemaan useammat päivät yksin lasten kanssa, kukonpierun koittaessa mies siirtyy suorituspaikalle ja saapuu kun lapset ovat nukkumassa/minuuttia ennen.

Onneksi vieteriä hellitään marraskuussa kahden yksinäisen hotelliyön verran. Voin sanoa, että sitä hetkeä odotan. Todella.

ps. mä oon valmis letittämään sen "ihanaa velttoilua" tyypin privaateistaan rusetille, jos hän enää ikinä laukoo moista. Tervetuloa pelaamaan tätä palapeliä - toisinkuin hänellä, täällä ei kyllä mitään päivätorkkuja kerkeä ottamaan!