keskiviikkona, lokakuuta 10, 2012

Sou sou soudetaan...

syvissä vesissä taas!

Nyt jotenkin koko tämän ruokailu-refluksi-äitin-syy-miksi-kaikki-akselin asiat kaatuivat viime viikolla siinä mittamäärin niskaan, että varasin ajan meidän vammaispuolen psykologille. Jatkossa, tän pään solmuja, syyllisyyttä, velvollisuutta, vihaa, väsymystä, pelkoja, traumoja, ahdistuksia, yksinäisyyttä, huolta, avuttomuutta ja sitä kaikkea puidaan pois solmusta. Tai mistä sitä tietää, meneekö se enemmänkin umpparille - ehkä toivoisin että ei.

Tänään vuodatin jo sellaisen määrän räkäposkella vedettyjä, itkuhuutokyyneleitä että keskikokoinen saharakin voisi kukkia. On ne kipeitä asioita. Miksi asiat meni niinkuin meni, miksi koin että me ollaan niin yksin.


Yksi syy tuli siinä, että me näytään siltä että pärjätää. Ystävän kanssa pohdin, että miltä pitää näyttää että saa apua. Jos äiti kykenee artikuloimaan asiat selkeästi, ilman otsan hakkaamista pöytään - onko se merkki siitä että apua ei tarvita. Vai onko se merkki kuitenkin siitä, että kulissit on ja pysyy. Siinä vaiheessa kun mun kommunikaatio menee siihen että tuherran itkua, on oikeasti jo tilanne niin vaikea että silloin ollaan jo myöhässä. Miksi ihimisen sanaa "me ei tiedetä mitä tehdään, mä en tiedä mitä tehdään, mitä tälle voi tehdä, auttakaa, tää ei etene" - ei uskota. Mun uskottavuudessa on tiukka ongelma. Ehkä jatkossa kommunikoin aina kirjoittaen kirjeitä. En tiedä.

Samalla kävi selväksi se, että perhetyö kun on yrittänyt lopettaa käyntejään resursseihin vedoten (kyllä, ymmärrän että kaikki on rajallista ja aina on heitä ketkä tarvitsevat enemmän) - niin psykologi mulkaisi minua hyvin tiukasti ja sanoi että tämän on välttämätöntä. Käyntejä on jatkettava. Joten saamme toistaiseksi pitää myös perhetyön - sen kolme tuntia viikossa, mikä on täysin omaa aikaani. Siitä kolmesta tunnista käytän yhden psykologilla, ne kaksi muuta menkööt vaikka kahvila-aamiaisella noina päivinä. Helpotus. Siitä puhmisesta ei tulisi yhtään mitään jos Pulla the Terminaattori repisi vastaanottoa tuhannen pimpuran säleiksi...



Oli tässä päivässä hauskojakin elämyksiä.

Tultiin päikystä Pulliksen ja Taaviaisen kanssa. Puistonpelkillä istuva papparainen syötti puluja joita meidän Taaviainen ihasteli. Esittelin variksia ja puluja, kummasteltiin oravaakin. Papparainen katsahti minuun ja sanoi että sinulla on todella kauniit lapset. Miten ihanasti sanottu! Kun itse olin vielä aivan sekaisin psykologinkin käynnistä, totesin että "kiitos, ihan itte oon ne tehnyt" - miten absurdi heitto! Taaviainen käveli myös täysin vinkumatta päikystä kotiin. Kotirapussa sitten koettiin kauhun hetkiä; poika on kulkenut toista vuotta portaat itse. Nyt hän ylimmällä portaalla ollessaan lähti kaatumaan taaksepäin. Sinkosin valonnopeudella poikaan kiinni ja luojan kiitos hän oli jo saanut kaiteesta paremman otteen. Silmien edessä vilahti järkyttävä katastrofi! Sydän jätti monta lyöntiä välistä. Apua. Kaikki tämä noin viiden minuutin aikajatkumossa. Vauhdikasta eloa tämä vanhempana oleminen.

6 kommenttia:

  1. Kuulun kanssa kastiin "en osaa pyytää itselleni mitään apua ekä minua koskaan uskota millään vastaanotolla". Niin ärsyttävää. Koetan ottaa sinusta opiksi.

    Ja ihanan viisas setä! Ei äidille voi juuri parempaa kannustusta antaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä ota opiksi, eipä tämä kovin hehkeästi ole kulkenut :D
      Ehkä me vaan yhdes treenataatn sitä että ruvetaan mäiskimään päätä pöytään ja ulistaan kuin ajokoirat....

      Tsemppiä!

      Poista
  2. Mä oon kanssa vatvonut tuota avunsaamista/pyytämistä. Kun tuntuu, että jotain apua vailla ollaan, mutt en oikein tiedä mitä. Ja nyt kun vaihtui neuvolantäti, niin pelkään oikeasti että jos sanon muotoilen yhtään edelliskertaa radikaalimmin avunpyytöni niin lapset lähtee huostaan saman tien.

    Heti kun joku selvittää tuon mystisen salakoodin virallisiin tahoihin päin millä sitä apua saa, niin kertokaa mullekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä lupaan pyhästi jakaa heti sen salaisuuden, kun sen keksin. Mutta ei kannata pitää toiveita liian korkealla, näyttää vähän huonolta...

      Mä testaan ens kerralla sitä päänpieksentää ja ulinaa. Katotaan kuin käy ja kannattiko.

      Poista
  3. Ihanaa että saat apua ja että psykologi pitää sun puolia! Asioita on hyvä välillä vähän purkaa ettei solmut kasva liian suuriksi... Mä kävin psykologilla muutaman kerran kun pojat oli muutaman kuukauden ikäisiä... tuntui etten mitenkään yhtäkkiä päässyt yli enkä ympäri T:n kuolemasta ja se häiritsi sit taas suhdetta poikiin.

    Toivottavasti saat sieltä sisäisen rauhan ja jatkossakin käytännön apua tarvittavan määrän. Elämä on ihan sairaan epistä.

    VastaaPoista
  4. Ihana kuulla, että olet hakenut - ja saanut! - keskusteluapua. Jospa ne möröt hiukan ottaisivat takapakkia, kun niitä tarpeeksi vuodattaa sanoin ja kyynelin itsestään ulos.

    Varmasti aina löytyy syitä vähentää ja karsia sitä sun tätä, kun on tuota resurssipulaa ja liipalaapa. Aina on myös joku, jolla on asiat vielä pikkuisen itseä huonommin. Ei se silti tarkoita, että se oma tarve olisi yhtään sen vähäpätöisempi. Toivottavasti perhetyön käyntejä ei päädytä karsimaan, nyt kun psykologikin on kerta sitä mieltä. Joskus tuntuu, että oma mielipide ei millään riitä, ellei joku ammattilainen ole samaa mieltä. Vain ammattilaisen puhe saavuttaa kuulijat ja menee muille ammattilaisille perille, omat näkemykset tuntuvat hukkuvan jonnekin matkan varrelle eikä niitä kuulla tai oteta tosissaan...

    Tsemppiä ja jaksamista!

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...