Kevät on tullut tähänkin päähän?

No johan pukkaa ihan postauksten overdosea! Nyt on joku tarinasuoni puhjennut kukkaansa, kun asiaa tuntuu olevan. Sen lisäksi mielessä on monta tärkeää aihetta mistä pitäis ehtiä ja kyetä juoruamaan.

Kuitenkin, tervetuloa takaisin tämänhetkiseen aivokaaokseen.

Pidemmän matkan lukijat taitaa muistaa mun kroonisen keväänvihaamisfiiliksen. Kun kaikki naapurit yhtäkkiä pulpahtaa pihoille raapimaan niitä lehtiä kasaan, hinkkaavat ikkunoitaan puhtaaksi ja istuttelevat parvekekukkiaan ylipirteine olemuksineen. "Niin ihanaa kun paistaa aurinko, oivoi kun on energiaa, nautitaan nyt kaikki ihanasta säästä, kai te nyt ootte olleet jo koko päivän ulkona, piknikkiä, saaristoretkeä" - ja sitä samaa selitystä. Sitä mukaan kun myös ne röyhkeät kukkaset tunkevat esiin mukavanmustasta mullasta, minä sulloudun tiukemmin sisään. Perkule, verhot vielä kiinni kun se kirottu aurinko poistaa silmiin ja ettei kukaan naapuri näe minua kyyhöttämässä sisällä. Ylipirteät kevätihmiset on niin rasittavia. Tai - olivat siihen asti kun...

Sain muutamia vuosia sitten hommattua hyvät aurinkolasit jotka tekivät selväksi yhden kevätinhokkini; hillittömän migreenin joka puhkesi aina auringon ensisäteistä ja jatkui pari kuukautta. Kun sain raybanit nokalle, kesti kevään paljon paremmin! Oikeasta lääkityksestäkin, sekä päänsärkyyn että allergiaan, oli iso apu. Kevät rupesi hiljalleen olemaan jo ihan siedettävää aikaa. Puuhausintoa silti minusta ei saanut irti, ei kirveelläkään.

Nyt kun aurinko alkaa porottaa, tuijottelen uhmakkaan vihaisesti ulos. Että ihan varmasti mennään tuonne, jummaloora nyt pihalle koko sakki! En kyllä pese ikkunoita ennenkuin kunnon taisteluerä on taas käyty miehen kanssa siitä, että se on isännän duuni (hei, tällänen 150cm pitkä ja rapiat päälle kokoinen tappi roikkumassa ikkunoissa -juu ei...) - sitten saa taas aurinko paistaa sisään, minun sallimissa määrin. Kunnon säleverhoilla voi aina piiloutua paistetta karkuun, istua vaikka kaikki lävet lukittuina.

Mutta nyt. Lapsille saa kiskoa vähemmän päälle. Tumput vaihtuu sormikkaisiin. Itsekin saa laittaa vaan rotsin niskaan ja painua lenkkarit vilkkuen pihalle. Istua möllöttelin tänään puistonreunassa, arskat silmillä katsomassa, kun Taavianen mennäviuhotti ympäri puistoa (ja jäi kiinni sormikkaistaan puun suojaksi tuotuun metalliseen verkkoon, kuinkas mutenkaan!) ja minä vain istuin. Pulla veti unta tuhisten kärryissään. Istuin, imin sisääni puiden välistä paistavaa aurinkoa ja aloin hymyilemään. Tuuli mukavasti, ei kylmästi, mutta pirteästi. Nuuhkin sisääni kevään tuoksua, johon ei vielä ollut sekoittunut sitä ihnoittavaa lannoitteen hajua joka saapuu valitettavasti joka vuosi. Kuuntelin lasten leikkejä ja teinien kiroilua, siinä sivussa lintujen rääkynää.

Tajusin, että juuri tässä hetkessä ja juuri nyt, tahdon olla ulkona. Tahdon olla ulkona perheeni kanssa. Tahdon olla se idioottimaisen, ärsyttävän pirteä "aiiikukivaa kun kevät tulee ja kesäkin on kohta" - tyyppi. Tahdon hymyillä niin, että poskiin sattuu. Ja nauttia siitä että ollaan koko kööri ulkona, reippaina. Nauttimassa siitä hiivatin keväästä!

ps. Odottakaa vaan. Se kesä tulee ja sitten pääsen kertomaan, miten kamalaa se on kun on kuumaa ja tahmeaa ja HYI. Ja sitten mennä viipotan kesämekko vilkkuen sekä hyppien ilosta; "aiiiiikuinihanaa"....