sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2012

Yrmeenä lapsenmurhasta

Mä oon tässä viikonlopun haudutellut jotain tosi nasevaa settiä vastineeksi tuohon edelliseen postaukseen. Vastineeksi siihen, että jotkut tohtoreiksi itseään nimittävät täyskahjot ovat sitä mieltä, ettei mm. meidän lapsilla ole yhteiskunnallisen- ja perhetasoisen taakan näkökulmasta oikeutta elää.

Nyt täytyy myöntää, että aihe on repinyt järkytyskynnyksen niin syvälle, etten osaa sanoa tähän yhtään mitään uutta tai järkevää. En sitten sitä vähääkään. Järkytyksen aste on edelleenkin luokkaa "shokissa". Surffasin ja tutkin tätä asiaa pitkin viikonloppua, löysin vastineita ja ajatuksia sieltätäältä.

Ensinnäkin, BMJ-Etiikkalehti oli ymmärrettävästi joutunut tiukan ristitulen äärelle. Päätoimittajan vastaus kritiikkiin oli taasen täysin luokatonta naureskelua ja yleistämistä eri uskonlahkojen aborttikielteisille kannoille. Hän toi esiin että palautteesta massiivinen osa oli tullut erilaisilta pro life- järjestöiltä. Itse rehellisen agnostisena ihmisenä ärsyynnyin siitäkin (kas - mistä ei nyt meis ne vihannekset nokkaan); ei tarvitse omata vakaata uskoa korkeampaan voimaan tajutakseen, että vastasyntyneiden surmaamisessa on jotain hyvin väärin.

Kirjoittajat itsekin olivat kirjoittaneet vastineen, jossa naurettavasti perusteltiin ettei artikkeli ollut tarkoitettu surelle yleisölle, vaan ainoastaan kanssatutkijoille. He myös sanoivat, etteivät aja moisen lain läpimenoa vaan tarkastelivat asiaa ainoastaan eettisistä, filosofisista näkökulmista. Hevonpaskaa, sanon minä.

Suuri suututuksen aste piilee myös siinä, että media pitää näpeissään paljon; joka kerta kun puhutaan kehitysvammaisuudesta, nostetaan esimerkiksi Downin syndrooma. Ymmärrettävää, sillä onhan se maailman yleisin kehitysvamma ja parhaiten tunnettu - mutta myös mielestäni eniten ennakkoluuloja kohtaava näinollen. Keskustelupalstoilla nousi esiin miten on niin väärin pitää Down- ihminen hengissä kun kulkee vaipossa vielä kolmekymppisenä ja ruokakin tarttee syöttää. Vaikka näin olisi, niin siltikään kukaan ulkopuolinen ei ole oikeutettu määrittelemään subjetiivisen hyvän elämän kokemusta. Mutta silti suurempana heittona on se, että suurin osa Down-ihmisistä, ihan siinä missä sinä ja minäkin - käy vessassa ja omaa kalsareita sekä ruokailee itse. Käsitys siitä, minkälaisia Downin syndroomaa kantavat ihmiset ovat, on täysin vääristynyt.

Ja mitä sitten, oikeasti - meitä on niin monenmoista pallontallaajaa täällä, että onko se itsenäinen ruokailu todella ihmisen määre - tai puhumattakaan siitä että tarvitseeko ihminen henkilökohtaisen hygieniansa hoitoon apua vai ei? Tähän kohtaan voi iskeä aina Stephen Hawking- kommentilla; siin on mies jolla raksuttaa enemmän päässä kuin sadalla taviksella yhteensä. Ja varmasti, aivan täysin varmasti, on hänen elämänsä ollut täysin elämisen arvoista. Mitä olisikaan tapahtunut teoreettiselle fysiikalle jos hänen genomistaan olisi eristetty syntymän hetkellä tieto siitä että kolmekymppisenä hänellä puhkeaa ALS - ja pim; nämä äkkiviisaat olisivat päättäneet toisen puolesta. Hyi helvetti.

Lisäksi artikkelissa määriteltiin "hyvän perhe-elämän" läsnäoloa, avaamatta sitä se tarkemmin. Míkä, kuka ja ken on oikeuttettu määrittelemään että vammainen perheejäsen vähentäisi elämänlaatua tai muuttaisi hyvän perhe-elämän joksikin muuksi? miten voidaan edes lähteä käyttämään eetis-filosofisessa artikkelissa hyvin laajaa käsitettä laadullisesta ajatuksesta, jota ei voida mitata - eikä sitä perustella millään tavoin? Onko perusolettamuksena todellakin se että hyvä perhearki on kaksi lasta, äiti ja isä ja se saakutin labradooodelssi sekä tallissa volvo? Ai että. Hiostuttaa kun raivostuttaa niin.

Ajatus lentää taas kuin ripulikakka noroviruksessa, koska edelleenkin tämä teema saa minut vauhkoontumaan. Loppukaneettina, en voi todeta mitään muuta kuin sen, että kyseisten asiantuntijoiden sieluntuotos on ollut niin luokatonta kuraa, ettei moista tulisi milloinkaan julkaista - ja jos se julkaistaan, ei tule päätoimittajan tai kirjoittajien ihmetellä minkä vuoksi vastaanotto on ollut niin nihkeää. Jo pelkkä sana "jälkiabortti" aiheuttaa jotenkin niin värähdyttävän olon.

Hävetkää, BMJ- J Med Ethics. Sekä hävetkää, Giubilini ja Minerva. Asenteenne kritiikkiä kohtaan on naurettava ja jos todella on kysymys "filosofisesta pohdinnasta", niin olisi syytä pohtia sitten äärettömän filosofisesti että missä homma kusi.

ps. faktahan on, että kotomaassammekin tunnetaan vastasyntyneen lapsen saattohoito ja se, että vastasyntynyttä, hyvin vakavasti sairasta lasta ei lähdetä väkisin hoitamaan. Myös vastasyntyneen elvyttämisestä pidättäytyminen tunnetaan kotomaassamme. Hollannissa, eutanasian luvatussa maassa, on olemassa aktiivisempi lähestymistapa vakavasti sairaan vastasyntyneen lapsen saattohoidosta, aka Groningen protokolla, mutta se on varsin luku itsessään. Minulla ei ole mitään roolia tai kykyä lähteä niitä asioita analysoimaan - eikä mitään halua.

pps. Teksti on nyt niin sekavaa ja täynnä epämääräisiä ajatuksenjuoksuja, että nostan hattua ja lyön yläfemman jokaiselle joka jaksoi sen kahlata läpi. Ja samalla kiitos sekä anteeksi ja näkemiin, otetaan pirteempiä aiheita ensiviikkoon?

2 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitit!! :) Niin samaa mieltä kanssasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatuksenlaukka oli vaan jotakuinkin liian leveää. Mutta, ehkäpä nyt olen oksentanut suurimman osan ajatuksista pihalle?

      Poista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...