perjantaina, marraskuuta 25, 2011

Arkirumba

Hiljaista on ollut täällä, blogimaailmassa. Mekkalaa kotona sitäkin enemmän. Onneksi kuitenkin Pullan "huudan kunnes nukahdan" kausi on ohi.

Samalla on tapahtunut joku ihme, Pulla on aloittanut nukkumaan öisin hieman pidemmän pätkän. Yleensä pätkä on noin 5 tuntia - molemmin puolin. (tässä vaiheessa muuten unohdin jo että olen kirjoittamassa blogiin, keittelin kahvia ja katsoi uutisa... huoh...) Pulla on aloittanut runsaan hymyilyn, nauttii suuresti köllötellä sylissä ja "keskustella" hymyillen. Jostian syystä poika fanittaa vasenta puolta, eli herkemmin kääntää päätä aina vasemmalle ja jyrsii vasenta nyrkkiään. Tähän pitää kiinnittää huomiota, olen tavannut kantaa turhan usein aina oikealla olalla jässikkää. (huomaatteko miten ajatus rönsyä... aimitenniin väsy!)

Taaviaisen arki rulla mukavasti, jätkänpätkä on nyt vaatinut, että saa kävellä päiväkotiin ja päiväkodista kotio. Seisomalaudalla malttaa seista vain muutaman metrin kerrallaan. Ohi menevien lenkkeilöiden matkaan tahtoisi kovasti ampaista, kun opettelee juoksemista! Valikoiva kuulo jässikällä on noussut esiin, komennuksia ulkona kuuntelee välillä todella huonosti. Kunhan ei keksisi karkailua...

Kaikinpuolin tasaisentavallista eloa - väsymyksineen ja arjen omine kommervenkkeineen. Vammaistukihakemukset sun muut paperisodat on yhä tekemättä, kun en saa itsestäni sitä irti. Tuntuu niin tyhmältä nyt lähteä listaamaan sitä kaikkea erityisyyttä paperille kun arki tuntuu luistavan meidän mittakaavoissa mukavalta. Soon nimittäin masentavaa hommaa.

Sekavia ajatuksia, nällä kohti viikonloppua!

2 kommenttia:

  1. Vammaistukihakemusten täyttö on todentotta masentavaa puuhaa, koska kaikki pitää miettiä sen huonoimman päivän mukaan, olla negatiivinen ikäänkuin nähdä miten kaiken kuuluisi olla ja miten meillä on.

    Olen täytellyt eläkkeensaajan hoitotukianomuksia enemmänkin, sekä vammaistuki hakemuksia useampaan otteeeseen, tai sairaanlapsen hoitotuki sen nimi kai joskus oli.

    Sitä tietää, että olis oikeutettu, mutta saako sen kuulostamaan paperilla siltä kun sen pitäisi kuullostaa, jotta lasta näkemätön ja tuntematon tietää mitä kaikkea siihen sairauteen tai vammaan tai häiröön voikin liittyä, juuri tässä perheessä, mikä tekee siitä normilapsista perhettä erilaisemman. Myös tuolla eläkkeensaajien hoitotuki puolella on samat ongelmat. Kun hakija vielä tavallan on henkilö itse, usein lukukykyinen henkilö joka itse allekirjoittaa sen. Hän ihmettelee, että olenko oikeasti noin huono. Oikeasti yleensä onkin, mutta siihen havahtuu vasta kun sen näkee mustaa valkoisella. Ja se masentaa.

    Nää hakemukset pitäis ulkoistaa, niin ja se vielä että harvemmin 90 vuotias siitä petraantuu sen enempää kuin lapsikaan voi heittää kokonaan kromosominsa menemään. Tokihan lapsi voi edistyä kasvaessaan.
    Esimerkiksi tuo ”Toisenlaiset Frendit” on niin hieno kun siinä yksi käy työssä ja lukee ja osaa monia asioita, vaikka päältä näkee, että on selkeästi vammainen, mutta se ei juurikaan arjessa näy. Sen sijaan toinen näyttää päältä ihan tavan ihmiseltä ja kuitenkin, suoltaa knoppitietoa jatkuvalla syötöllä ja on selvästi tunne-elämältään ja sosiaalisesti kehittymätön.
    Kaikkihan me ollaan niin erilaisia, päältä ihan sen näköisiä kuin kuka tahansa kadun mies ja silti, meillä on omat erityispiirteemme ja kenties jopa sairautemme, eikä ne aina näy päältä kulkeeko arki ollenkaan omin voimin. Vaikka onhan se onni ettei ne diagnoosit lue otsassa. Mutta tämä maailma kulkee rahan voimalla ja siksi nuo hakemukset ( siis tuet joita hetaan) on tehty helpottamaan jotenkin eilaisten arkea, mutta täytyy olla todella lahjakas, että kykenee ne täyttämään ja kestämään henkisesti sen prosessin, odotuksen ja päätökset. Ihmisiä kyykytetään tässä yhteiskunnassa. Tavalla tai toisella. Ja voin sanoa, ettei ennen ollut senkään vertaa paremmin asiat. Mutta masentavaa on ja vaatii kykyä ja henkisiä voimavaroja.

    VastaaPoista
  2. Ihana avautuminen Piipa - niin totta joka sana! Sehän se on se paskamaisin osuus, kun itselleen se erilaisuus on jo tavallisuutta - mutta ulkopuolelta niin erilaista. Kun kaikkiin niihin omiin erityisyyksiin on jo tottunut, se on ihan tavallista meille.

    Eniten se psyykkinen vaikute tässä ahdistaa. Että kasvaa se tatti otsaan, itsekin maristessaan paperille välillä vaipuu ajatukseen siitä, että näikö kamalaa meidän elämä on. Ei ole, mutta paperilla kamalaa luettavaa :/

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...