Yöaikaan olen nähnyt hurjia unia ja unissani jälleen elänyt menneet uudestaan ja uudestaan. Hereillä ollessa sitä ahdistuksen syytäkään ei aina tunnista. Liikkeitä vatsassa tarkkailee hyvin tarkasti, jokainen pienikin erilaisuus rekisteröityy tiukasti muistiin.
Tuntuu, että nyt nämä viikot seuraavaan kontrolliin ovat auttamattomasti liian pitkät. Vähän päälle viikko pitää vielä malttaa odottaa. Sitten sitä taas pelkää, että rakennetaanko vai romahdutetaanko maailmaa.
Edelleenkään en osaa oikeasti ajatella, että meidän perheen pitäisi täydentyä tässä iltojen pimetessä. Että meille pitäisi syntyä vauva. En osaa ajatella, millainen tämä vauva on. Hänestä ei ole ollenkaan samaan tapaan mielikuvaa, kuten Taaviaisesta oli. Taaviainen, kaikkien vastoinkäymistenkin kautta, oli todempi alusta alkaen.
Hormonit aiheuttavat myös herkistymistä entiseltään. Kun oma kunto on onneton, säälii kovasti pientä Taaviaista jonka kanssa peuhaaminen ottaa kipeää. Onneksi voi silti halia, pusia ja silitellä - sekä pötkötellä vierekkäin. Pikkumiehen kanssa puuhaillessa vyöryy päälle iso aalto; Tuo on MINUN poikani, minun Tiikerinpentuni joka muutama vuosi takaperin taisteli tiensä tänne. Sisukas epeli! Kaiken päälle tuntuu tällä hetkeltä siltä, että yksikin joka nostaisi lapseni erityisyyden numeroksi - saisi äkkilähdön. Kuukauden päivät koko perheen voimin kotona ollessa voin sanoa, että tuo pentu on tavallisista tavallisin, meidän mittakaavalla. Erityisen rakas kuitenkin, tietenkin.
Taaviaisen viittomavarasto on muuten karttunut hurjasti. Nyt pyydetään lisää, leikkimään, leluja, ulos, keinumaan, kylpemään. Sitten rakastetaan, lauletaan, piiretään ja kerrotaan värejä. Miten paljon pienen miehen elämään mahtuukin juttuja!
Toivottavasti Pulla on yhtä vankka tapaus. Että vaikka läpi harmaan kiven. Keskostaival on nyt uudestaan muuttunut avoimeksi haavaksi. Toivottavasti tämän odotuksen jälestä se on laastaroitu umpeen.
<3 :) täältä toivotellaan sinne jaksuja edelleen. Ja pikkuiselle lisäviikkoja.
VastaaPoistaEiköhä se taavikin saa reippaan touhukkaan äitinsä vielä kaveriksi ja pikkusisaruksen siihen päälle.
Kerran hoidin muutaman vuoden ikäistä down-lasta, jolle tuli hirveä ikävä äiti ja isää, itki raukka ja viittoi "isä, isä". Sitten kun vanhemmat palasivat, lapsi viittoi tuohtuneena isälleen, että "täti oli ihan tyhmä"... :D Auts!!
VastaaPoistaMillä viikoilla esikoinen siis syntyi?
VastaaPoistaEksyin blogiisi juuri tuon kevyt-foorumin kautta ja sama laskettu aika on meidän kakkosilla, eikä esikoisillakaan kuin kuukauden ikäero. Itsellä tunteet ja ajatukset menevät sellaista vuoristorataa että vaikea siinä on kenenkään pysyä mukana, edes itseni. Välillä tuntuu siltä, että loppuun asti mennään, ei huolen häivää ja ajatus toisesta ennenaikaisuudesta tuntuu todella epätodelliselta etten osaa sitä pelätä. Toisena päivänä taas olen aivan paniikissa ja käyn uudelleen ja uudelleen esikoisen syntymää ja alkutaivalta läpi. Eniten tällä hetkellä mietityttää, että osaanko kuitenkaan itse tunnistaa alkavan synnytyksen merkkejä ja mikä ihme omassa kropassa on vialla, kun ei nämä lapsukaiset siellä viihdy...Toivottavasti lepo auttaa sekä sinulla että minulla. Tsemppiä seuraavaa kontrollia odottaessa. On ne niin tärkeitä paaluja tässä vaiheessa. Halaus!
VastaaPoista