Juttelin tänään pitkät postit ystäväni kanssa, joilla on historiassa pitkä lapsettomuus. Hän tunnusti, että tottakai se kirpaisee, kun lähellä raskaudutaan.
Kuvittelin jonkin vuoksi, että meidän "uudelleenraskautuminen" annettaisiin helpommin "anteeksi". Kun on näitä ongelmia, on tämä perinnöllinen trombosyyttiongelma, esikoinen on pikkukeskonen ja kehitysvammainen. Mutta meidän raskaus tuntuu sittenkin olevan liikaa, välillä.
Miten omasta raskaudesta voikaan tuntea surua? Surua toisen puolesta, jonka tietää toivoneen paljon pidempään sitä ihmettä, joka itselleen osui aiemmin.Sitä välillä kysyy, että miksi meille - kun olisi pitänyt osua toisaalle. Toisaalta sitä kysyy myös, miksei meille?
Mulla on ollut todella vaikea käsitellä muiden raskauksia. Onnellisia, täysiaikaisia raskauksia joiden päätteksi on saatu tuikitavallinen lapsukainen. Lapsi on saatu vierelle tai rinnalle jo salista, mahdoillisesti parin päivän päästä kotiin.
Me emme saaneet. Me saimme lähes kuolemantuomion. Joka vastoin todennäköisyyksiään osoittautui "vain" kahden kuukauden kauhuksi. Kuulovammaepäilyksi. Ja kehitysvammaksi. Ja perinnölliseksi trombosyyttiongelmaksi. Ja ja ja.
Tottai minä ymmärrän että sattuu. Sattuu se minuakin. Joka kerta, kun joku itkee sitä, kuinka raskasta on kun vuotias kävelee tai puhuu niin paljon. Joka kerta, kun joku normaalipainoinen/kasvuinen lapsi syö huonosti jonkin aikaa. Joka kerta, kun kerrotaan, miten tiedetään miltä meistä tuntui, kun oma lapsi oli siellä happikaapissa päivän, pari. Joka kerta, kun joku kertoo kuinka tietää meidän tunteemme, kokemuksemme tai turhautumisemme - silloin kun tiedän, ettei kertoja voi sitä tietää.
Kipuja on monenlaisia, jokaisella omansa.
Kukaan ei voi arvottaa sitä toisen kipua tai tuskaa.
Kiitos tälle rakkaalle ystävälle, kenen kanssa vaihdeltiin tänään ajatuksia. Ehkä ontuen, molemmat pääsee likemäksi omia kipujaan - miten hienolta se tuntuu että näistä fiiliksistä voi toisen kanssa jutella!
ps. Puhuin rehellisesti, tarkoittamatta pahaa. Tunteita on pakko ventiloida. Nyt se on tehty.
<3 ... ja sydämmiä myös ystävällesi!
VastaaPoistaPakko kirjoittaa...
VastaaPoistaMeille raskautuminen ei ollut ongelma, odotettiin se yhdeksän kuukautta ja nyt tuolla nukkuu pieni tyttö. Kaikki meni lähes niin kuin pitikin.
Nyt lähipiirissä on ihmisiä jotka ravaavat alituiseen ava-klinikalla lapsettomuushoidoissa. Tuntuu itse vauvasta onnellisena pahalta kohdata heidän tilanteensa ja puhua hoidoista heidän kanssaan itse tuoreena vanhempana. Tiedän heidän olevan iloisia meidän vauvasta, mutta tilanne on mulle jotenkin tosi hassu.
En haluaisi että kukaan olisi meille kateellinen, en tiedä onko. En myöskään haluaisi muiden joutuvan käymään läpi rankkoja hoitoja. Ristiriitaisia tunteita näin uutena äitinä, mutta kai tämäkin toisaalta on vaan elämää.
'Ei, en sano
VastaaPoistaettä ymmärrän.
Ja että kyllä se siitä.
Valehtelisin jos sanoisin.
Sinulle ja itselleni.
En tarjoa
tyhjän lohdutuksen katinkultaa
että aurinko nousee
jokaisen yön jälkeen.
Ojennan käteni.
Saat valita,
tartutko siihen vai torjutko.
Ymmärrän silti'
-Maaria Leinonen
Tämä tuli mulle aiheesta jostain syystä mieleen.
Kiitos kun jaoit ajatuksiasi tästä.
Minusta on upeaa, että noin herkästä asiasta voi keskustella toisen kanssa. Me olemme niin inhimillisiä olentoja. Minusta tuntuu, että olen aina ollut se "parempiosainen", vaikka omassakin elämässä on sattunut vaikka mitä. Kannan syyllisyyttä siitä, etten ole voinut kantaa niitä taakkoja, mitä toiset ovat saaneet osakseen. Olen tullut siihen tulokseen, ettei meidän ihmisten elämiä auttaisi verrata toisiinsa. Koskaan ei tosiaan tiedä, miltä se elämä oikeasti toisen housuissa tuntuu. En oikein tiedä miten muotoilisin sanani tästä, aihe on aikamoisen hankala.
VastaaPoistaSulla oli siinä edellisessä kirjotuksessa se runo
"Älä koskaan sano:
hyvähän sinun on kun...
Et varmasti tiedä
onko toisen hyvä..."
Tämä minusta osuvasti kuvasi sitä, ettei toisen onnelle pohjimmiltaan kannata olla kateellinen siis niin kateellinen, että se tekee lopulta katkeraksi. Olin itse pilata erään erittäin merkittävän ystävyyden omalla kateudellani.
Sinulla on lupa olla onnellinen raskaudestasi. Ei se poista sitä mahdollisuutta, että voit olla hyvä ystävä ja tuki tälle ystävällesi. Sinun onnesi ei ole häneltä pois, vaikka se hetken voikin siltä tuntua.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHienoa, että olette voineet keskustella kipupisteistänne. Se on arvokasta. Itse sekä lapsettomuuden että lapsen keskosuuden ja vammaisuuden kokeneena samaistun teihin molempiin.
VastaaPoistaKun muistaa, ettei toisen onni ole toiselta pois, niin pienet kateuden tunteet ylittyvät. Onnea matkaan sekä sinulle ja Pulla Pelonkesyttäjälle että ystävällesi!
Rehellisyys tunteissa ja sanoissa Piuku, on jotain niin sinua. Ja samalla harvinaista, että siihen noin avoimesti pystyy.
VastaaPoistaOn totta mitä Tiuhti tuossa sanoi, oma onnesi ei ole toiselta pois.
Ole siis onnellinen matkastasi äiteeksi, elämänmittaisesti. Sen verran se kestää. Onpa lapsi sitten biologisesti oma tai paperilla vahvistettuna. Äitiys on samaa kummassakin tapauksessa. Raskaus ei tee kenestäkään äitiä, se on vain polku siihen. Ei sillä loppujen lopuksi niin väliä, mitä polkua tassuttamalla äidiksi tulee.
Hieno kirjoitus taas kerran, Piuku. Minusta on upeaa, että näin vaikeista asioista keskustellaan näin avoimesti, kukin kykynsä mukaan - eihän kukaan enempään pystykään. Jos vaikeista asioista jätetään keskustelematta, niistä tulee tabuja, ja tabujen varaan on harvemmin rakentunut kokonaisia ihmisiä. Minusta on virkistävää, että tuuletit tunteitasi tämän asian tiimoilta ihan julkisesti, sillä ei ole reilua, jos lapsettomat varaavat näissä asioissa yksinoikeuden tunnereaktioihin ja muiden pitäisi vain väistää hiljaa (ja tiedoksi muille kommenttini lukijoille, että tämän sanon siis lapsettomuuskriisissä elävänä ihmisenä). Ymmärrys ja myötätunto lisääntyvät, kun tunteista puhutaan, vaikeistakin tunteista.
VastaaPoistaPiuku, sulla on kaikki oikeus nauttia raskaudestasi, vaikka se herättääkin toisissa ihmisissä ristiriitaisia reaktioita. Ehkä kysymys ei ole niinkään "Miksi meille?" vaan pikemminkin "Miksei myös muille?". Omasta kokemuksestani käsin olen sillä kannalla, etteivät suru ja ilo tällaisissa tapauksissa sulje toisiaan pois, vaikka joskus vähän toisiinsa kolisevatkin.
Riia-ruu kommentoi mielestäni osuvasti kateuden ja katkeruuden yhteyttä. Lapsettomuuden kokemusta tutkineiden psykologien mukaan kateus kuuluu olennaisena osana lapsettomuuskriisiin (ks. http://www.simpukka.info/fi_fi/etusivu/tietoa-lapsettomuudesta/kriisit-ja-haasteet/), ja lapsettoman on normaalimpaa tuntea kateutta kuin olla tuntematta sitä. Kriisistä ei oikein pääse ulos ilman kateusvaihetta, mikä on minusta tärkeä ymmärtää, kun puhutaan lapsettomuudesta. Ilman kontekstin ymmärtämistä toisen raskauden kadehtiminen kuulostaa vain alhaiselta. Kateusvaiheen tunteet ovat mielestäni ymmärrettäviä ja oikeutettuja, mutta kateuteen jumittuminen on kuitenkin asia erikseen. Se johtaa ihan varmasti katkeruuteen, joka ei tee kellekään hyvää.
Itse olen kokenut, että usein kuultu ja muutaman aiemman kommentoijankin viestissä toistunut "Se ei ole minulta pois" -hokema menee itse asian ohi. Toki on totta, että muiden raskaudet eivät tosiaan ole meiltä lapsettomilta pois, mutta se ei minusta ole olennaista - olennaista on se, että jokainen raskausuutinen muistuttaa lapsetonta väistämättä hänen omasta tuskastaan. Muistutuksia on vaikea päästä karkuun, ja tietyssä vaiheessa lapsettomuuskriisiä niille tulee yliherkäksi. Järkeilystä ei ole mitään apua, kun kyse on emotionaalisesta kriisistä. Ei masentuntukaan parannu masennuksestaan niin, että joku vain kehottaa ryhdistäytymään. Ne tunteet on tunnettava, tai muuten niihin jää kiinni.
Maijalle kommenttina vielä, että vaikka äidiksi vie myös se paperilla vahvistamisen tie, ei sekään ole avoin kaikille. Itse elän sellaisessa tilanteessa, jossa adoptio-optio on teoriassa olemassa, mutta käytännössä hyvin todennäköisesti erittäin vaikea tai jopa mahdoton. Jos kroppa pettää, ei adoptiostakaan koskaan voi olla varma, vaikka sitä kuinka tahtoisi.
*Piukulle iso rutistus*
Eileithya: Kirjotit hyvin. Olen itse nähnyt molemmat puolet. Ykkönen ei tullut helpolla. Yritystä, pettymystä ja keskenmenoja ennen kuin esikoinen ilmoitti tulostaan. Silloinkin oltiin pariin otteeseen keskeyttämiskysymyksen äärellä. Masussa nyt asuva Pikku Kakkonen taas tuli heti ja helposti kun lupa kakkoselle tuli.
VastaaPoistaYkköstä yrittäessä pettymys kerrasta/kuukaudesta toiseen kulki matkassa. Useampi raskaus lähipiirissä tuona aikana kerettiin sivusta seurata. Useampi synnytys ja onnellinen kohtaaminen uuden vauvan kanssa. Ja pahaa teki. Samalla olin iloinen ja onnellinen heidän puolestaan. Samalla sydämeeni sattui niin ettei sitä pysty kuvaamaan. Muistin joka kerta karvaasti oman tyhjän sylini. Ei siinä toisen historia tai karvaat kokemukset kovin paljoa lohduttaneet. He olivat päässet sinne, mihin kovasti halusin. Jonka saavuttamisesta minulla ei ollut varmuutta. Mihin en itse pysty vaikuttamaan.
Jos ei itse ole kuukausi toisen perään pettynyt, on sitä tuskaa varmasti vaikea kuvitella. Tähänkin matkallani törmäsin. Jokaiset alkaneet menkat olivat itkun ja kiukun paikka. Ei vieläkään ollut meidän vuoro. Lohdutettiinpa minua keskenmenoista: "Ainakin voit tulla raskaaksi". Totta, sain kokea miltä tuntuu kun piirtyy kaksi viivaa testiin. Vaan tuo onni vietiin julmalla tavalla pois. En tiedä onko se oikeasti mikään helpotus, että tietää voivansa tulla raskaaksi. Minulle ainakaan keskenmenot eivät olleet mitään pikku juttuja. Niiden arpia kannan vieläkin. Vuosien päästä.
Tämä on vaikea aihe. Jokainen elää omaa elämäänsä ja sen murheet ovat 100% itselleen. Toisen vaikeat kokemukset eivät omaa väsymystä ja pahaa oloa poista. Aina on olemassa joku, jolla menee vielä huonommin. Toki ne voivat laittaa omia vaikeuksia mittasuhteisiin, mutta pahaa oloa se ei poista. On aika inhimillistä olla myös kateellinen. Se mitä tuolla kateudellaan tekee, on eri asia. Antaako sen pilata ystävyyssuhteen ja naljailee tai ivaa kateuden kohdettaan sen takia? Vai myöntääkö rehellisesti olevansa myös kateellinen toisen onnesta?
Hirmuisesti onnea teille!!!!!! En eksy koneelle enää kovin usein, joten hieman viiveellä tajusin, että MITÄMITÄMITÄ Vinkeän Väki on RASKAANA!!! WAU <3
VastaaPoistaTästä ei uutiset parane :D
Vielä palaan tähän sen verran, että mitä edellinenkin kirjoittaja sanoo... ei se kateus, vaan mitä sillä tekee ja miten sitä käsittelee.
VastaaPoistaItse omina lapsettomuusaikoina, kun kuulin raskausuutisia saatoin itkeä ja huutaa kotona monta päivää, mutta IKINÄ en keneenkään sen vuoksi välejä katkaissut. En edes vähentänyt vierailuja. Kävin katsomassa isoa mahaa ja pientä vauvaa. Ja itkin sitten kotona.
Satuttaa, kun toisen raskauteni aikana yksi "ystävä" lopetti yhteydenpidon ja katosi. Hänelle minun onni oli liikaa. Nyt kolmannen raskauteni aikana menetin kaksi "kaveria".
Ei se kivaa ollut, kun tietyissä paikoissa tuli tunne, että maha pitäisi saada katoamaan... ei ollut kivaa ottaa vastaan onnitteluja, jotka eivät olleet vilpittömiä. Mutta kyllä minä heitä ymmärsin.
Mulla on sun blogin lukeminen vaiheessa enkä siksi ole kommentoinut vielä. Mä olen monesti itse miettinyt kun baanailen tuolla kolmen kakaranai kanssa ettei kukaan tiedä minkälaisen työn ja surun takana nämä lapset on meille olleet, kuinka joukossa on yksi menetettykin, jota kannan kaulassani ja sydämessäni. Lapsettomuus ei lähde kulumallakaan ja aina sitä on jollakin tasolla lapseton vaikka lapsia on saanutkin ja vielä kolme.
VastaaPoistaMeidän esikoinen on erkkalapsi, ei samalla tavalla kuin hankihyttynen vaan meillä se erityisyys on ollut alitajuisesti tiedossa jo kauan ja nimi sille saatiin vasta äskettäin, meidän ensimmäinen on autisti. Kaksosissa on omat haasteensa ja heistä toinen on kehityksestä jäljessä ja toinen taas niillä rajoilla onko jo kaksi vuotiaana hyperaktiivinen... niinpä siis kolme tavistakin voi kääntyä erkaksi ja kahdeksi epätavikseksi.
Meidän kakkonen lähetettiin tähdeksi taivaalle vaikean rakenteellisen vamman vuoksi. Me saatiin mahdollisuus valita ja valittiin näin.