Kaksi vuotta sitten olin iloinen pallovatsa. Juuri jäänyt sairaslomalle töistä toistuvien supisteluiden ja järkyttävän väsymyksen vuoksi. Odottelin viimeistä paria kuukautta jännityksellä.
Sitten se jännitys katkaistiin ennen aikojaan.
Katselin tänään kuvia alkutaipaleelta ja tuijotin meidän pikkumiestä nyt. Suurimpana kyyneleenä silmäkulmassa oli se ääretön pelko. Se loppumattoman, karmivan kauhea pelko siitä, että palaamme kotiin kokonaan ilman lasta. Sanoin silloin 5.2.09 aamulla, synnytysalissa sektioon odottaessani miehelle, että jos tämä homma epäonnistuu me nostetaan kaikki säästöt ja lähdetään pariksi kuukaudeksi reissuun. Matkalla saliin olin jo vakuuttunut, että emme koskaan saa lasta kotiin. Lääkärit olivat varoitelleet että epäilevät jotain vakavavaa, puhuivat lapsen kyvystä elää. Ehkä se olikin koko synnytyssalin väelle suurin helpotus, että lapsella olikin vain Downin syndrooma - niistä kaikista vaihtoehdoista paras.
Tähän aikaan vuodesta mieli herkistyy. Asiaa ei auta ollenkaan se, että töllöttimestä alkoi uusi "sydänääniä" - sarja. Ilon, liikutuksen ja ehkä jopa kateellisuudenkin tunteilla katselin äitiä joka synnytti toista lastaan. He saivat kokea koko paletin loppuun asti. Saivat lapsen luokseen heti syntymän jälkeen.
Minä en saanut. Näin lapsen ekan kerran kahden päivän ikäisenä, sain syliin ensimmäisen kerran viikon ikäisenä - vain puoleksi tunniksi, koska happisaturaatiot romahtivat ja sairaainfektio nosti cerpit. Meni monta päivää ennenkuin saimme lasta uudestaan syliin. Koko ajan minussa taisteli kaksi tunnetta; tahto tutustua ja rakastua lapseen - ja samalla se pelko joka käski olla kiintymättä. Koin koko sairaala-ajan, että lapsi ei ole minun. Lapsi oli sairaalan omaisuutta.
Nyt kahden vuoden synttärien äärellä tunnen suuria tunteita, ehkä niiden menneiden päivien, kuukausien ja jopa vuoden edestä. Lapseeni tutustuminen ja rakastuminen on ottanut aikaa. Eniten ja ehkä ainoastaan sen keskosuuden vuoksi; alussa se erityisyys oli pelkkää keskosuutta ja edelleenkin, suurin kipupiste on se keskosuus.
Pikkaraisella nousi tänään 38.5 asteen kuume. Mies sanoi, ettei minun tarvitse sääliä lasta koko ajan, kun silittelin pikkuisen kuuman pojan päätä sylissäni; "Voi äidin kulta, mikä sulla pikkaraisella oikein on". Mies sai huutomyrskyn minulta. Minulla on oikeus säälitellä, sulotella, halata ja pusia pientä, maailman rakkainta, kuumeista taaviaista justiinsa niin paljon kuin minä itse tahdon.
Se on äidin etuoikeus!
<3
VastaaPoistaOlisiko jo synttärionnittelujen aika?
VastaaPoistaToivottavasti en kysymykselläni pahoita mieltäsi, vastaaminen ei todellakaan ole pakollista :)
VastaaPoistaSiis: Olet kertonut, että lähditte silloin 2 vuotta sitten sairaalaan näytille, koska itsestäsi tuntui, ettei kaikki ole kunnossa. Soititko ensin synnärille/ neuvolaan? Saitko ohjeet ehdottomasti lähteä? Vai jätettiinkö päätös täysin sinun vastuulle?
Minulla on joka toinen päivä (selittämättömän) heikon lapsivesitilanteen vuoksi olo, että kaikki ei ole kunnossa, mutta vielä en ole "uskaltanut" lähteä näytille, kun kätilöt ym. eivät ota mitään kantaa asiaan. Ja kontrollit ovat aivan liian harvoin, minusta kerran kuussa ei riitä. Stressaavaa. Minulle sanotaan vaan, että jos liikkeitä ei enää tunnu niin sitten on pakko lähteä... mutta eikö silloin ole liian myöhäistä? Äidin vaisto ja äidin hysteria on vaikea erottaa toisistaan ;)
Voimia, onnea ja iloa teille tulevaan vuosipäivään :) Se tuo varmasti paljon tunteita pintaan.
Nii onkii, oikeus halipusia niin paljon kuin sielu sietää. Antaa sen miehen olla omissa luuloissaan. Katos kun nyt on käytettävä kaikki tilaisuudet siihen halipusimiseen. Eskari-iässä ei ole enää menemistä sillä viisiin lähelle, kun se ei poikien mielestä ole coolia.
VastaaPoistaJa saahan sitä äitinä toteuttaa itseään äitinä. Jos mies ei ymmärrä sitä maailmantappiin asti ulottuvaa oikeutta, olkoon sitten sitä tietoa vailla. Äiteet rules, se on niin yksinkertainen asia.
Edelliselle kirjoittajalle sanoisin, että äideillä ja äidiksi tulevilla on kirjoittamaton oikeus kysyä kaikkea taivaan ja maan välillä ilman että sitä kyseenalaistetaan kenekään taholta. Ja vastauksia on oikeus saada myös.
Kiitoksia kommenteista teille kaikille!
VastaaPoistaNyt kuitenkin vastaan epäkorrektille; ensinnäkin aina saap kysyä, varsinkin tuollaisia asioita - antaa tulla vaan!
Mä lähdin silloin 4.2. iltasella sairaalalle kun en tuntenut enään liikkeitä. Sanoin vain miehelle että mennään mekin, kaikkihan käyrillä käy. Odotin että oisivat nauraneet mut sieltä ulos, toisin kävi.
Joten jos sulla on se epämääräisen paha olo, mene ihmeessä käymään käyrillä. Kannattaa.
Meiltä muuten loppui myös lapsivesi, eikä syytä löydetty. Kun sintti leikattiin 5.2. aamulla ulos, totesi lääkäri koko kohdun täysin vedettömäksi. Edellisen päivän ultrassa totesi lekurit jotakuinkin saman. Kuitenkaan vikaa ei ollut munuaisissa, eikä missään - vettä vain ei ollut!
Jaksamsita sinne ihan valtavasti, tuhat halausta ja rohkeudenhippusta. Menet het kun siltä tuntuu sinne käyrille kääntymään!
unohdin siis vastata itse kyssäriin: juu, soitin eka synnärille ja ne sanoi että tervetuloa käyrille. Kerroin tehneeni liikelaskennat eikä liikkeitä kuulunut.
VastaaPoistaPaljon tsemppiä ja jaksamista sinne! Tämänkin asian voi kääntää positiiviseksi ja voimavaraksi. Ihmettelen vielä tuota kelan tuki päätöstä että ettekö saanutkaan päätöstä joka olisi voimassa toistaiseksi, ihan kuin kela olettaisi että parannutaan, toki asiat muuttuvat. Marraskuussa sitten uudestaan. Onnittelut etukäteen!
VastaaPoistaKyllä tuo meidän viisivuotias poika tuntuu kovasti äidin sylissä ja halittavana viihtyvän...
VastaaPoistaVoi niin tuttuja ajatuksia, tunteita... Ja onnittelut kaksi-vuotiaalle! (Eikös ne ole nyt /kohta?) :)
VastaaPoistaPoikkeama; meni jo 5.2.! Mutta ei hätää, lasketun ajan pirskeet voidaankin pitää sitten maaliskuun lopussa :D
VastaaPoista