Ihan tavallinen pieni äiti (ja ne pimeät puolet)

Olen saanut ihania kommentteja liittyen tähän kahdenvuoden rajapyykin kriisiin. Kiitos siis siitä tuesta ja lämmöstä, joka on välittynyt tänne ruudun toisellekin puolelle. Usein niitä kommentteja lukiessa tulee sellainen olo, että hei - en todella ole "niin ihana ihminen"  tai sitten tilanne on se, että kaikessa riittämättömyydessäni olen hyvä juuri tälläisenä (ja miksi tämä tuoksahtaa itsekorostukselta, kuin kaksi viikkoa vanha kala - vaikka se onkin ihan totta!?)

Mä olen todella äkkipikainen, helposti tylsistyvä, kärsimätön tapaus. Toisaalta, välillä mielenkiinto voittaa levottoman olemukseni ja kykenen keskittymään pitkäksikin aikaa yksinkertaiseenkin tehtävään. Korostettakoon, että puhun nyt siviili-minästä, enkä työminästä.

Surkein piirteeni on dynamiitinkaltainen räjähdysherkkyyteni. Jos kotona tökkäsee todella eikä isäntä tule keskusteluyhteyteen, saattaa äänijänteet kiekua ei-niin-herkkää hoosiannaa. Naapureita välillä käy sääliksi. Eikä ne karjutut ole kovinkaan kauniita asioita. Mun pahin vika on se, että turhaudun ihan todella jos tuntuu etten puhu puolisoni kanssa samaa kieltä... Enkä usko olevani yksin sen ajatukseni kanssa, veikkaan että moni emäntä siellä ruudun takana tietää TODELLA mitä tarkoitan.

Tavallisuuttani korostaa se, että nautin soffalla löhämisestä, olen laiskanpulskea nautiskelija joka saa puuhaushepuleita. Istun aivan liian paljon tietokoneella ja leikin lapsen kanssa turhan vähän. Vetoan laiskuudessani sujuvasti "Joutilaat Vanhemmat"- kirjaan. Toisaalta, muksu on laiskan äitinsä vuoksi oppinut leikkimään hienosti itse, keksimään tekemistä ja yhteiset leikkihetket ovat sitäkin mukavampia! Meillä hyvin harvoin, siis ihan yhden käden sormilla laskien, kitistään tylsyyttä. Nykyään minua motivoi yhteiset taidevartit Miniatyyrin kanssa, tätä aikaa odotan tulevaisuudessa vieläkin enemmän; että voidaan askarrella, piirtää ja maalata yhdessä.

Lapsen kanssa turhautuminen nassataa nopeasti pintaan, jos tavallisissa asioissa tulee jatkuvaa päätöntä kitinää. Mutta kiukutteluni lasta kohtaan ei ole karjumista. Välillä taannuun sinne taaperon tasolle todetessani että ole sitten syömättä. Eikös olekin aikuista... Itseäni kyllä sillointällöin hävettää oma käytökseni niin ettei ole tosikaan. Mutta useinmiten pieni happipaussi auttaa jos meinaa pinna palaa.

Kotona vaikeimpia lapsen kanssa on kiireiset arki-aamut ja viikonlopun väsyneet, aikaiset aamut. Tänään kuitenkin spurttasin ja kotona kökkimisen sijasta aamulla, pakkasin meidät ulos ja painuttiin postille sekä leikkipuiston lumihankeen kahlaamaan. Yllättävän helpottava ratkaisu jolla aamun sujuminen saatiin huomattavasti parantumaan.

Ehkä tahdon tässä nimenomaan korostaa, että olen ihan tavallinen pieni äiti. Omine kommervenkkeineen, omituisuuksineni - ja uskokaa pois, että lukuunottamatta muutamaa karseaa luonteepiirrettä, olen aika tyytyväinen tälläisena. Uskon vakaasti että ennemin ihmisen pitää pyrkiä hyväksymään itsensä ja omat tapansa toimia, kuin lähteä muuttamaan omaa ajatusmaailmaansa. Jokainen meistä on Riittävän Hyvä Juuri tälläisenä kun on, kunhan pääsee täysin jyvälle itsestään.

Nyt ajattelin nauttia suklaavanukasta, lukea kirjaa ja mennä rönttöverkkareissa nukkumaan. Tukka on pystyssä kuin pomminpurkajalla ja vatsa on täynnä saunamakkaraa. Tälläinen tavallinen, lupsakka perheenäiti.