Muutos?

sehän onkin vaikea asia! Käsi pystyyn kaikki, ketkä eivät muutosta vähän kavahtaisi - mä myönnän että mulla on välillä erittäin vakava muutosvastarintasyndrooma.


Tänään tajusin, että karvan päälle pariviikkoa on aikaa siihen päivään, kun meidän pieni mies aloittaa päiväkodissa. Positiivisena asiana on se, että ens viikolla mennään treenailemaan päiväkotiarkea - ja mä oonkin sopivasti tuolloin lomalla. Ehtii itsekin tutustua tuohon menoon ja meininkiin, ettei aivan tartte pystymettästä iskeä lasta sinne.


Mä uskon vakaasti, että nappula pärjää paremmin kuin hyvin. Nakki nauttii ihan varmasti muiden lasten seurasta ja ryhmässä onkin aikuisia ihan kivasti. Mutta yhtäkkiä tuo äitin isopoika onkin niin pikkupoika. Toisaalta, se että juniori on päiväkodissa vie meidän harteilta pois hieman stressiä. Kun se kuuluisa joku muu taistelee ne ruoka-ajat ja päiväunet, riittää paukkuja toivottavasti kotosalla enempi kuin nyt ja yhdessäolosta voi aikuistenoikeesti nauttia.


Rutiinien muodostumista odotan ehkä eniten. Rutiinit on ne, jotka ihmisen arjen pitää pyörimässä - ei niiden tarvitse olla kellontarkkoa, toisissa perheissä aktiivinen muutos on rutiinia. Tiedän, että toi meidän viipula on aika joustavaa sorttia ja taipuu aika moneen. Omasta itsestäni en ole varma. Mitä enemmän ikää tulee sitä enemmän itse fiksoituu niihin tiettyihin turvallisiin tapoihin toimia.


Mä elän nyt niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Aika hurjaa. 
Ja ihan vähän pelottavaa. Ehkä vähän enemmänkin.




Rutiinien orja odottaa uuden rytmin muodostumista ja muutokseen sopeutumista ilon ja kauhun sekaisin tuntein! Hyvin se menee, uskon kyllä!