keskiviikkona, kesäkuuta 30, 2010

Tuubit reirassa!

Nyt on pieni mies putkitettu ja äitin syketaajuus nostettu. Todettakoon ensimmäiseksi, että koko touhuhan oli auttamattomasti myöhässä ja Mini ravinnotta 16-tuntia. Kävi jo rääpälettä sääliksi.




Mini sai pari huikkaa mehua 11 aikaan hoitajan toimesta, mutta kun tuo ei juo makeaa, ei siitä ollut oikein iloa. Ja sitten ooteltiin. 

Lopulta tuli käsky saliin, pieni mies oli nukahtanut isänsä sylkkään päiväunille, leikkurissa naamalle asetettiin unitötterö. Pienen protestin päätteeksi potilas sammahti ja aseteltiin pöydälle. Pari tippaa piti tirauttaa kyyneltä, koska oli se aika pelottavaa. Operaatio meni hyvin, mitä nyt siinä terveessä korvassa on ylimääräinen reikä kun lääkäri tipautti putken tärykalvon taakse - se kuitenkin saatiin uuteen reikään kiinnitettyä. Toivotaan, uskotaan ja toivotaan, että ekstrareikä kasvaa umpeen ja putki pysyy paikallaan (perkele, pitää sanoa. Ois nyt ollu nappisuoritus samantein!) Heräämöstä toimitti hoituri pojan iskän syliin heti, kun pikku potilas hieman silmiään raotteli. Katse pyöri kyllä kuin hedelmäpeli, kun heräämistä tehtiin...

Pian alkoi velli maistumaan ja jätkä piristymään. Piristyminen hiffattiin siitä kun yhtäkkiä nappula kieltäytyi täysin pötköttämästä äidin sylissä ja vaati nähdä kaikki käytävällä ravaavat hoiturit. Pian alkoi jo naurattamaan, lattialle oli päästävä konttamaan ja leikkimään toisen pikkupotilaan kanssa. Nopeasti nämä nappulat toipuvat!




Ainoa kritiikin pipana pitää antaa lääkärille, jolla tuntui olevan kauhea kiire kaikessa (joo, onhan sitä kiire, tottakai - mutta...). Asiat selitettiin hyvin vikkelästi ja äidin intubaatio/ekstubaatiopelolle piti pikkasen naurahtaa, ''Onhan meillä lääkkeet'' (Nou shit sherlock, ihanko keskussairaalan erikoisleikkurissa lääkkeitä on?!) - ei taida nuo lääkärit tajuta, että me erkkalasten perheenjäsenet osataan pelätä pikkasen enemmän kun ollaan nähty, kuultu ja osa on kokenut ne kamalat, pahimmat mahdollisimmat. Isomman  potilaan kuullen naureskeli toisen naperon leikkausta vanhemmalle, kuinka oli vain repäissyt risat pois kun niin hyvin lähtivät. Tämä nuori valahti valkoiseksi kuin lakana ja nieleskeli tovin aikaa - tohtori vähän siinä naureskeli...   Herkkyyttä, pliis, pyytäisin lääkäreiltä. Varmasti oli ihan oikein asiansa osaava tohtori, sitä en epäile hetkeään... 

Hoitajat olivat kertakaikkisen superihania, suloisia, kilttejä, lohduttavia, luotettavia, huumorintajuisia (asiallisella tavalla) ja kaikenkaikkiaan upeita. Koko homman toimivuudesta annan kyllä täydet pisteet.

Toisen äidin kanssa naureskeltiin odotellessa, että voisi olla niin kun osastolle saavutaan, aluksi jaetaan esilääkitys lapselle  -  sitten vanhemmille. Kyllä sen verran hikeä pukkas minullakin, vaikka tiesin faktat alusta asti täysin. 

Kotiin pääsimme neljältä, kun operaatio oli yhdeltä. Kahden jälkeen Natiainen siirrettiin heräämöstä lepohuoneeseen/valvontaan vanhempien kainaloon. 


Eli kaikenkaikkiaan, plussan puolella, ihan mukavasti meni. Ois voinut mennä himpan paremmin - ja paljon pahemmin. Hyvä juttu!

5 kommenttia:

  1. Tässä kun tekstiäsi luin, tunsin ne samat jännityksen tunteet, mitä varmasti tuossa tilanteessa käy läpi. Hienoa, että homma on nyt putkessa miinuksista huolimatta! Toivottavasti auttaa nuo putket korvaongelmiin!

    VastaaPoista
  2. Siis en tietenkään niitä samoja tunteita, mutta sain aavistuksen siitä milllaista oli äääh...en osaa nyt selittää.

    VastaaPoista
  3. Uhh, onneksi se on nyt ohi.
    Itselle palautui myös mieleen se kaamea jännitys kun neidin kitarisanleikkausta oltiin suorittamassa talvella, pienellä ikää 11 kuukautta. Ois äiteekin tarvinnut lääkitystä, viimeistään siinä vaiheessa kun heräämöstä ei palauduttukaan 20 minuutin vaan kahden tunnin kuluttua!

    On noi pelottavia juttuja aina, vaikka varmasti asiansa osaaville ihan rutiiniasioita. Mutta, kuten todettu, ohi on ja korvat toivon mukaan entistäkin ehommat! :)

    VastaaPoista
  4. Meillä ei ollut jännityksestä operaation aikana tietoakaan.. ainut asia silloin joka meni "pieleen" oli Pojan herääminen.. eli pikkuisen annettiin herätä siellä omassa sängyssään ja siitäkös kaveri säikähti. Huuto alkoi heti silmien auettua ja loppui sitten kun päästiin autolla pihasta pois.. :(

    Meillä on myös valtava määrä kokemuksia erilaisista lääkäreistä ja operaatioista ja valitettavasti olemme joutuneet toteamaan saman.. Lääkärit eivät ole herkkiä, eivätkä pysähdy potilaan kohdalle oikeasti.

    Olimme menossa CT-kuvaan ja Poika piti tietysti nukuttaa.. Lääkäri ei kuitenkaan antanut hänen nukahtaa syliini vaan nosti hänet siitä pois heti kun nukutusaine oli annettu. Pikkuinen huusi ja rimpuili kuin kiinni otettu leijona.. ja samalla hänen päätään yritettiin tukkia laitteeseen.. :( Lääkäri totesi: "onneksi Poika ei tule muistamaan tästä mitään.. äiti voisikin jo poistua.."
    Jäi tosi hyvä mieli.
    Ja kaiken lisäksi meille ei tultu edes kertomaan, kun Poika oli herännyt vaan hänet vietiin suoraan heräämöön ja ihmeteltiin myöhemmin, että mitä me siellä röntgenosastolla vielä istumme.. Minä kun jo pelkäsin, että jotain on mennyt nukutuksessa pahasti pieleen kun ketään ei näy..

    VastaaPoista
  5. No johan nyt jotakin! Olihan tahditonta lääkäriltä! Mitähän se nuorikin ajatteli? Mahtoi pelästyä! Ja kaikki potilaat eivät vaan ole samasta muotista. Ja tämä ei ollut sitten mikään loukkaus, vaan ainoastaan toteamus.

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...