Vapaus!

En kyllä kävele sinne minne tahot, en varmana!

Kahden kuukauden päästä tästä, mä juon duunissa aamukahvia. Plärään postit, tsekkaat asiakasmiitit, soittelen parit puhelut, kyselen kollegan lounastreffeille. Posotan tukka putkella palaveriin, nauran räkäsesti viikkopalsussa duunikavereiden kanssa, rustaan lausuntoja ja tapaan asiakkaita.

Teen sellasia hommia, jotka saa mut tuntemaan itseni a)ihmiseksi, b)joksikin toiseksi ihmiseksi kuin äidiksi. Teen töitä.


Jessusmaariaeemeli ja muut pyhimykset, kun tätä on venattu. Paperit rustailtiin tänään. Mä pääsen aikuisten elämään, ulos torpasta, tekemään sitä duunia mistä mä tykkään ja mihin mä oon hanuriani vuosikaudet penkissä puuduttanut. Töitä. Oikeita töitä.

Isäntä astuu remmiin ja hoitaa kersat. Mä saan tehdä töitä!

Pistin pomolle taannoin sähköpostin, että muistathan että kukaan ei ole niin motivoitunut työntekijä, kuin se äiti kuka saa jättää limalingot isän harteille ja paahtaa duuniin kotivuoden jälestä (IMO- mun maailmassa) - ja pomo nauroi kippurassa.

Ah.

Yks makaa pientareella, toinen nuolee rattaita ja huutaa.

Oonksmä hokenut miten ihanaa tää on? Kertonut tarkasti kuin superia tää todellakin on? Niinpä. Tää on ihan huippua!