Le-Fcuk ja stooria syömisestä

Ehkähän eeppisin shitfuck-ilta lasten kanssa tänään!

Taaviaisen palaveri aamupäivällä, meni muuten tosi hyvin mutta edelleen saa kuulla tätä samaa settiä yhdeltä ammattilaiselta, että meidän pojan syömisvaikeudet on vain mm. vallankäyttöä ruokapöydässä  

Tahtorikas kaveri kun aloitti samantien jo syntymättömänä vallankäyttönsä ollen melkein 3 viikkoa kohdussa lähes ravinnotta (SGA ja IGUR-diagnoosit), tahtorikkaasti rajoitti kasvuaan niin että oli rv 29 kokoinen synnyttyään viikoilla 33+1, tahtorikkaasti eli viikon pelkällä suonensisäsellä ravinnolla teholla, kun ei vatsa ottanut vastaan mitään, tahdokasta oksentaa kaaressa kaikki maidot seinille ensimmäisen vuoden, tahdokasta kielätytyä säännöllisesti ruoasta, todella tahdokasta oksentaa myös suurin osa ruoasta ulos - tätä kesti kolme vuotta, varhainen murrosikä vaiko uhmis - tahtorikkaasti kohdusta asti, tuleva psykopatti sitten kenties?

Lisäksi kuultiin että ei saa laittaa sitä ruokaa niin paljon lautaselle, ei saa laittaa sellaista kukkurallista isoa kekoa (ai, mä kun luulin että tuon lapsen pitäisi syödä yhtäpaljon kun keskiverto ravihevosen) ja kuinka vain sillä että ei stressata, kaikki korjaantuu. Sen lisäksi saatiin komennus että pitäisi syödä yhdessä. Mä oon varmaan nähnyt harhoja, mutta olen jotenkin kuvitellut että meidän perhe syö kokonaisena perheenä jokapäivä iltaruoan ja iltapalan. Mutta varmaankin olen tosissaan vaan niin omissa maailmoissani... Vikana tässä on se, että nämä ohjeet on kuultu ennenkin, eikä niillä ole parannettu ahdasta nielua (sen teki kirurgin veitsi 2 ikävuoden kohdalla) tai parannettu sitä SGA-keskosuuden tuomaa omaa ongelmaa (sen parantaa aika ja sisukas työ) - meillä ei ruokapöydässä uhkailla, kiristellä tai survota sitä ruokaa suuhun.

Mehän ollaan päätetty jo pääsiäisestä, että stressi on kokonaan loppu - siis sitä saa purkaa keskenämme tai muuten, muttei lapsen kuullen tai lapselle missään mitassa. Ei pakoteta millään lailla, neuvotellaan, kehutaan ja iloitaan. Eikä oikeasti ollakaan stressattu, kundi on syönyt sen vähäisen määränsä mutta syönyt ja pysynyt hengissä. Eikä ennen sitäkään ruokapöydässä olla rivissä ulvottu sitä miten kauuuuuuheaa se on kun lapsi ei syö, tai pidetty nenästä kiinni ja väkisin survottu ruokaa. Tyhmiä me  nyt ollaan joo, mutta ei täysiä pahveja.

Huvittavaa oli sekin, että lääkäri kehui meidän tapaa toimia pojan kanssa, kun vessassa on tarrataulut ja palkinnoiksi hyvästä suorituksesta saa haleja, pusuja ja glooriaa (meni mitävain alas mistäpäästä tai tuli ulos oikees kohdas). Tohtori totesikin että teillä taitaa olla enemmän keinoja ja tietoa kuin heillä tässä pöydän ympärillä - mutta siltikin mä kuulen nämä samat mitätöivät, vähättelevät ohjeet. Eihän meillä mitään ongelmaa kait sitten olekaan, ollutkaan. PAH.  Ärähdin toki jo suoraan palaverissa -asiallisesti - mutta sillä ei ollut vaikutusta. "Joojoo mutta" oli vastaus.

Huvittavinta tästä ehkä tekee sen, että tätä ongelmaa on tahkottu oikeasti Taaviaisen syntymästä asti. Siellä on paperit keskolasta, keskospolilta, terkkareilta, lääkäreiltä, kirurgeilta - asia on selvä kuin pihvi muille, paitsi yhdelle. Joka kerta saan kuulla nämä samat surullisen lannistavat kommentit. Meillä on ollut 3 eri puheterapeuttia miettimässä, mistä ongelmat johtuu ja miten niitä voidaan helpottaa. On ollut kirjat, tutkimukset ja paperit, suujumpat ja aktivoinnit. Mutta silti, ongelmathan johtuvat vain ja ainoastaan minusta; asenne on väärä ja kaikki on kuvitelmaa. (nyt soi  päässä Sirkesalon "No se on pelkkää kuvitelmaa, Pilviä hipoo pää, Se on pelkkää kuvitelmaa, Ei yhtään enempää")


Noniin, takaisin päivänkulkuun...
Tultiin kotiin, päikkäreille ei suostunut kumpikaan sammumaan kunnolla, Pulla huusi tunnin ultraäänikarjua ja sammui puoleksi tunniksi, aloitti huudon uudestaan. Iltapäivällä puheterapia, Taaviainen ilmoitti kaikelle että "Poppu" (loppu) - tai EI. Syötiin sitten kakkukahvit puten vikan kotikäynnin kunniaksi (heitti kakkua mun päälle...) - tosikoinen veti ekan affektiraivarin, kunnolla kaarelle, henki piippuun ja puri itseään käteen (ja huusi vähän lisää...)

Ilta meni rattoisasti kuunnellen molempien huutoa, Taaviainen heitteli minua ranskalaisilla (aivvvttu kun meinas räjähtää, herran lempiruokaa) ja nyt illalla molemmat veti kaariraivareita. Lelut ei kelvannut, sylissä ei ollut hyvä, leluja ei saanut ottaa pois, mitään ei saanut tehdä. Puurolla raivottiin että kaikki laulut on vääriä ja äiti ei laula ollenkaan mitään mitä pitäisi (kun ei muuten suostunut syömään). Sitten kun sain Pullan nukkumaan - ison aarian päätteksi, Taaviainen ryhtyi temppuamaan vielä enemmän, keksi ryhtyä pelkäämään pimeää. Nyt se sitten istuu tuolla sängyssä jutellen, ulisten välillä, ovi auki ja mun lukulamppu päällä. Pitäiskös ostaa sille yövalo peräti...

Ja mies on omilla harrastuskursseillaan juuri tämän illan. ONNEKSI mun kummityttö tuli apuun. Sujautin sille vähistä varoistani useamman eurosen verran lompakkoon, korvaukseksi tästä illasta ja etukäteismaksuksi ensi tiistaista. Ei kyllä, tää on sellasta hikipäämenoa välillä että hirvittää.

Miten ihmeessä voikaan olla mahdollista, että JUURI sinä iltana kun olen henkisesti ihan naatti, fyysisesti rätti ja isikin on poissa- haistaa kersat parhaimman marakattimahdollisuutensa? Ois luullut että edes tuo H-täti olisi vähän keventänyt tilannetta, mutta ei, lisää vettä myllyyn ja rattaat pyörimään. HUUUH...

AINIIN - ja mulla purkillinen bulgarianjugua päässä, tippui jääkaapin ylähyllyltä mun otsaan. Oho ja hups, arvatkaa vaan oonko ehtinyt pesulle!

ps. Taavianen sai kokonaisuudessa todella hyvää palautetta palaverissa. Kaikki etenee mukavasti ja puheterapian lisäksi ei tarvetta muille terapioille tai ekstrahuomioille ole. Aika helmevää!!! Psykologilta sai ekstrakiitosta hyvästä keskittymiskyvystä, johdonmukaisesta toiminnasta ja erinomaisesta kontaktista. Varasin itseasiassa sinne psykologille nyt aikaa, jotta saisin käsitellä tätä syömisasioista johtuvaa ahdistusta siellä - varsinkin kun tämä mitätöinti ja asialle naureskelu ei tuo mitään positiivista meille. Mä oon jotenkin myös salaa positiivisesti ajatteleva siinä, että rakentavat kommentit, avoin suhtautuminen ja perheen voimaannuttaminen ois silleen toimivampia metodeja, kuin tykittäminen kirjaviisaudella casesta riippumatta.

pps. Joo, mä vingun nämä asiat tänne, kun muutakaan kanavaa ei ole. olen yhteydessä tuosta shaissefiiliksestä vielä ks. tahoon, koska ei tätä asiaa voida vain jättää näin tuskasen avohaavaiseksi. Ei minunkaan niskaan ihan kaikkea saa kaataa, vaikka aika lailla tuolla sitä entaaltaan on.