Etappeja

Eilen pojat istui rintarinnan olkkarin lattialla mutustamassa karjalanpiirakkaa. Pulla sai maistaa ekan kerran elämässään moista herkkua ja hyvin maittoi. Ei taida tuon pojan suu olla tuohesta tehty.

Lisäetappina on tämä päivä. 5.5.
Tänään oman äitini kuolemasta tulee 9 pitkää vuotta. Eilen tajusin mummoni kanssa puhuessa, että niin se aika on lentänyt. Tänä samaisena vuonna meillä tulee miehen kanssa 10 vuotta yhdessä, 5 vuotta naimisissa. Mitä kaikkea onkaan näihin vuosiin mahtunut. Muistan yhä ensimmäisen äitienpäivän ilman omaa äitiäni. Olin silloin meilahden sairaalassa hommissa ja joka päivä kuljin syöpäsairaalan ohitse. Iltapäivisin odotin bussia syöpäsairaalan varjossa. Kahvitauolla kollegat kyselivät että mitä meinaatte äitienpäivänä. Minua kummasteltiin kun olikin yhtäkkiä hiljaa - "käyn haudalla" oli lopulta vastaus. Ja pöydän ääressä hiljeni.

Muistan aina tämän kuvan itsestäni. Äitini piti sitä pitkään kehyksissä seinällä kun olin pikkainen. Jostain syystä äitini huumorintaju oli hyvinä aikoina kertakaikkisen pistämättömän hullutteleva. Toinen ja liian pitkä sekä henkilökohtainen tarina onkin niistä huonoista ajoista - se jääkööt. Aina ei asiat olleet hyvin. Mutta usein myös oli. Näiden vuosien varrella, iloissa ja suruissa on ollut huomattavaa se, että minulla ei ole äitiä johon tukeutua tai jolta kysyä apua. Rintasyöpä riisti matkassaan tärkeän henkilön. Enään ei satu niin paljoa - mutta ikävä on ja se herää aina välillä. Huumorilla on tullut todettua että ainakaan miehellä ei ole rasittavaa anoppia - mutta seuraavassa hetkessä tippa silmäkulmassa on todettava, ettei meidän lapsilla ole mummia.

Pelkäsin aikoinani isosti, että kuinka pärjään omissa häissäni tai lasten syntymän äärellä. Että miten kastejuhlassa voin olla jos minulla ei ole äitiäni. Ei ole ollut ja silti on pärjätty - mutta paremmin olisi mennyt kun olisi ollut se äiti. 

Olen monesti toivonyt, että olisin saanut "varaäidin" - tai "virkaa tekevän äiteen" itselleni. Mutta vaikka ihania ihmisiä on niihin rooleihin ollutkin tarjolla, olen toistuvasti kompastunut omaan ylpeyteeni ja pakkoon selvitä itse. Josko vuodet koulisivat armollisemmin ja oppisin pyytämään sitä neuvoa ja apua tarpeen äärellä. Omapäisyys on sekä hyve että taakka.