Sillisalaattia arjesta ja muuta monguntaa.

Eilen oli, tuli ja meni äitienpäivä. Jos minulta kysytään, olen sitä mieltä että kyseinen päivä oli tyhmä, riitaisa ja työntäyteinen. Joskus vielä toivoisin, että saisin juuri sellaisen äitienpäivän mistä haaveilen; saisin aamupalaa sänkyyn, lapsen tekemän kortin ja ehkä iltatuimaan taikka päivällä minut vietäisiin syömään. Mutta saattaapi olla että saan edellämainitun vain jos sen itse järjestän.

Allergiakausi on alkanut minulla inhottavan voimakkaasti. Klyyvari on koko ajan tukossa, aivastuttaa ja silmiä kutittaa. Inhottavaa. Apteekki ei kuulemma tahdo myydä nallekarkkeja vahvempaa raskaana oleville - ymmärrettävää.

Olo on paksumpi ja paksumpi. Sinänsä tuo ei haittaa, mutta olen yhä piilotellut tätä kasvavaa koripalloa vaatteiden alla ja vedonnut työpaikan hyvään ruokaan. Ei taida mennä pian enään läpi. Nopeissa liikkeissä ja äkkinäisissä taitoksissa tulee vastaan nyt huomattavat repäisykivut. Aiemmin ne tuntui lähinnä kyljissä, mutta nyt alavatsalla. Kivun aaltoa on vaikea peittää, mutta toistaiseksi olen siinäkin onnistunut - tiputtanut sitten takaisin sen tiputtamani esineen tai tutkinut kenkääni.

Uutena on ylävatsalla olevat kivut. Nämä kun yhdistettiin siihen, että neuvolassa proteiinit oli plussalla, oli kauhun asetelma valmiina. Laitetaan päälle vielä päänsärky ja avot- meinasin olla jo osastolla. Kuitenkin pelastavaa roolia näytti U-PLV testi, jossa puhtaana tuli sekä sokerit että proteiinit. Yläavatsakivut on siis ruoansulatuksellisia ja päänsärky tästä järjettömästä väsymyksestä. Kuka keksi lopettaa tässä vaiheessa lapsen tutinsyönnin? Lisäksi mies on opetellut kuorsaamaan ja koira sokeutui molemmista silmistään lopullisesti; joten yöt on mennyt aikamoisessa kaaoksessa.

Bruno tosissaankin sai viime viikolla uusiksi tämän näköhermon tulehduksen. Nyt ollaan sitten aluksi puolenvuoden kortisonikuurilla jonka päälle laitetaan sitten jatkossa kenties ylläpitohoitona pieni kortisoniannos. Edelleen, autoimmuunisairaus.

Positiivisiakin piirteitä on; lapsi on kehittänyt uhmaiän (ikätasoista vaikkakin rasittavaa) ja seisomaannousu sekä askellus on vakaantunut. Nykyään pentu kiipeää itse portaat ylös, joten kauppakassien kantaminen on asteen helpompaan. Liikkumisen myötä kuitenkin on tapahtunut omituista; aiemmin hyvinsyövä lapsi (siis joulusta alkaen hyvinsyövä) syö todella vähän ja närppien. Ehkä tuota voisi sisällyttää myös kohtaan "uhmaikä" ja "minäitte".

Loppuunpalamisen merkkejä on äidillä ilmassa. Toiveessa olisi oikeasti rauhallisia hetkiä ja syviä yöunia. Muuten lähestytään epätoivon tilaa jonka huonon huumorin sävyttävä nimi on "ranteet auki vaikka plussakortilla" - ihminen nimittäin tarvitsee ne yöunet ja rentoutumiset johonkin väliin, varsinkin kun mahan alueen virkaa toimittaa rantapallo ja puntissa roikkuu kaksivuotias "Mämmämämämämämämäääää- äääää- ää---- TAHTOO" tyyppi.

Kiitos, anteeksi ja jatkovalituksiin.