Niin vain rientää se aika, että kaksivuotispäivä lähestyy. Mutta kuten viimevuonnakin, mieli ei ole noususuuntainen vaan tekee laskukiitoa. Miten ristiriitainen voikaan olla tunne, kun yhtä aikaa elämän iloisin sekä pelottavin päivä on samassa paketissa?
Seuraavat tunteet myllää ainakin hurjana.
- asteittainen, satunnainen väsähdys siihen, että ollaan aina jotenkin erilaisia. Ollaan ne jotka vanhimpana oppii, he joilla uuden oppiminen ottaa aina enempi aikaa kuin muilla. Kun kysytään että minkä ikäinen lapsi teillä on ja vastaan että pian kahden, saan kertomuksen siitä kuinka villisti kaksivuotiaat juttelee, kiipeilee ja juoksee. Vaan ei meillä.
- Riittämättömyys kaihertaa. Enemmän, isommin, suuremmin, paremmin ja paremmin tuloksin; erityislapsiperheessä kun tuntuu ettei ole aikaa, jolloin joku taho ei odottaisi a)dokumentteja, b)puhelinsoittoja, c)uuden opetetun asian kokeilemista, d)verikokeiden tuloksia, e)lausuntoa/lääkärin lähetettä jne. Tasaisuutta on vähän, koska aina on Sitä Jotakin tulossa.
- Tietynlainen lapsentuska. Jostain syystä historian (lapsettomuuskysymys) vuoksi olen takaisin siinä tilassa, että helposti alkuunsasaaneet raskaudet aiheuttaa ahdistusta. Ei, se ei ole minulta pois, ei todella. Olen soikeana onnesta lähipiirini ihanista uutisista, koska todella tiedän miten valtavien matkojen takana ne ovat olleet. Mutta ongelma on siinä, että niin usein kuulen kuinka "upistakeikkaa hupsisvaan tulin raskaaksi ja 9kk myöhemmin synnytin täydellisenkauniinihananlapsen eikä mikäämikäänmikään koskaan ollut hankalasti" - tämän vuoksi taitaa olla niin että ystäväpiirini ihmisistä melkein kaikki läheiset ovat heitä, ketä elämä ei lisääntymisasoissa ole kohdellut silkkihansikkain.
Meillä se Kaikki ei mennyt niin ruusunpunaisesti ja kauhea sanoa, mutta tuskin koskaan meneekään. Tiedän, että jos joskus vielä se toukkakakkosen tilanne tulee, tulen olemaan järkyttävän ahdistunut ja peloissani. Keskosuus on syövyttänyt mieleeni sellaisen pelkojen mustan aukon, ettei siitä pääse ylitse. Liekö käy niin, että en koskaan enään uskalla koko asian äärelle, ottamaan sitä riskiä?
Taidan taas tarvita sitä aikaa.
Aikaa joka teippaa, hoivaa ja parantaa.
Auttaa ymmärtämään, sulattamaan ja lokeroimaan.
Tarvitaan myös litrakaupalla kyyneleitä, kilometrimäärittäin nenäliinoja, kiloittain suklaalevyjä sekä loputtomasti sitä aikaa.
Sekä lisäksi ripaus kärsivällisyyttä.
Pläääh, voimia ihan hirveästi kaikkien noiden tuntojen läpi käymiseen!
VastaaPoistaVoimia Piukunen ja uskoa tulevaan. Itse kuulun tuohon joukkoon, joka lisääntymisasioissa on ollut kaikkea muuta kuin sitä ruusunpunasakkia. Sitä ruusunpunaa elämä heilutteli nenäni edessä kerta toisensa jälkeen ja juuri, kun ehdin olla taas onnellinen, elämä tempaisi jalat alta. Koko polku oli menetettyjä mahdollisuuksia täynnä kunnes sitten lopulta, lopulta sain sen elämäni ainoan ja suurimman palkinnon, Ruusunpuna syntyi. Vaikeuksien kautta mutta syntyi kuitenkin. Haluan siis sanoa Piuku, että jos jaksaa uskoa ja toivoa, se voi viedä myös perille asti. Jos sitä matkaa ei sinne ja sitä polkua pitkin halua tassuttaa, ei ole sekään kiellettyä tai huono ratkaisu. Asioiden clue on se, että hyväksyy jonkun tilanteen ja on onnellinen sen kanssa. Tai sitten tavoittelee muuta ja hyväksyy sen lopputuloksen jo etukäteen, mikä se sitten tulee olemaan. Pelko on asia, joka tulee pyrkiä kaikin voimin selättämään jotta siitä ei kasva elämää hallitsevaa mörköläistä, joka vaanii joka kulman takana.
VastaaPoistasiinä ei ole mitään vikaa, jos Mini oppii asiat toisessa tahdissa kuin naapurin Mauri tai Mari. Ihmisten vertailu kun pitäiskin lopettaa, jokainen on just priima ja hyvä omana itsenään.
Sitä paitsi, ruusunpuna on ihan ällöä. Ei sillä värillä elämä maistu miltään eikä siihen sitten tule niitä muita ihania värejä mukaan. Ja sähän rakastat värejä Piuku ! :)
Niin, lapsettomuus jättää omat arpensa. Kuukausi kuukauden perään petyt, kun toivottu raskaus ei alakaan. Ja välillä luvataan jo sitä ruusunpunaista, mutta se otetaan raa'alla tavalla pois. Kysymyttä, yllättäin. Minä olen edelleen jollain tasolla lapseton, olen vain lapsellinen lapseton. Mutta tuo identiteetti istuu tiukassa.
VastaaPoistaMinäkin olen törmännyt tuohon oletukseen mitä kaikkea se kaksi vuotias jo tekee. Yleensä hymyilen kauniisti ja totean: "Niin". En jaksa enää selittää. Jääköt tuo tuntematon ihminen siihen uskoon, että niin meilläkin. Neidin ollessa läsnä emme ole onneksi näihin oletuksiin törmänneet. Näkyykö Downin syndrooma sitten niin selkeästi vai jätetäänkö häveliäisyys syistä kysymyttä? En tiedä. Mutta kyllä nuo utelut ja oletukset sattuvat. Kirpaisevat. Välillä tekisi mieli kirkua kaikille kuinka elämä ei aina mene sen tietyn kaavan mukaan. Kuinka meidän elämämme ei tällä hetkellä ole vaaleanpunaista. Meillä kun tehdään kaikki ehkä maailman hitaimmin. Olemme peitonneet varmaan jokaisen Down-lapsosen tähän mennessä. Riemun ja onnistumisen hetket näiden hoitojen keskellä ovat olleet todella vähissä. Se tuntuu erittäin pahalle.
Niin, pystyn samaistumaan tuohon tuskaan. Nyt kun Neidin tilanne on rauhoittunut, on tuska tarttunut minunkin kylkeen kiinni. Nyt taas ehdin ajattelemaan mitä on tapahtunut ja kuinka suurelta vääryydeltä se tuntuu, varsinkin Neitiä kohtaan. Liian paljolta pienelle ihmiselle.
Silti kehitysvammaa en antaisi pois, mutta tämän leukemian kyllä, nyt heti, tällä sekunnilla.
Huh, tulipa vuodatus, kirjoitus aukaisi minunkin hanat :) Tahdon sanoa, että sinulla on oikeus käydä näitä läpi. Et ole sen huonompi kuin kukaan muu. Uskallat sanoa ääneen. Eikä ne tunteet tuhkahduttamalla häviä. Kunhan eivät vain valtaa koko elämää ja joka hetkeä!
Haluaisin kirjoittaa jotakin, mutten oikein tiedä mitä. Mini on mainio pikkukaveri, jota kovasti päiväkodissakin kehuttiin. Onnellisuuden salaisuusta taitaa olla siinä, että suuntaa ajatukset siihen mitä on eikä siihen, mitä ei ole (ja se tekee nuo kaikki lausunnot, lähetteet ja hakemukset niin ikäviksi).
VastaaPoistaHei!
VastaaPoistaOlen lukenut tätä blogia jonkin aikaa, ja halusin vain sanoa, että sinun erityinen lapsesi ei olisi voinut saada parempaa äitiä kuin Sinä. On olemassa hölmö (?) sanonta, että jokaiselle annetaan sen verran, kuin jaksaa kantaa. Ei varmaan pidä aina paikkaansa, tai ei ainakaan tunnu siltä, mutta sinä jaksat kantaa ainutlaatuisen lapsesi upeasti. Voimia sinulle ja paljon iloa elämääsi!