maanantaina, joulukuuta 06, 2010

Kiristää..



Välillä on sellaisia aamuja, että verenpaineet nousee huippuunsa ennen aurinkoa. Vaikka varsinaisesta aamukukkujasta ei ole kyse, niin tänään sieppasi erityisesti se, että ekan kerran heräämistä tehtiin jo kuuden jälkeen.

Kun kello oli seitsemän ja kakara oli jo protestoinut riehumalla pötköttämistä, noustiin ylös. En ehtinyt saamaan itselleni edes vaatteita niskaan, kun joulukynttelikkö oli jo revitty alas. Tavarat paikoilleen ja lapsi keskelle lattiaa, puuro tulelle. Noh, kun sain puuron tulelle repi mukula kumisaappaista pohjallisia ja nuoli mun vaelluskenkiä. Kahvia en saanut kuppiin.

Muksu potalle ja puuroa. Annoin mukin, otti huikkaa, kaatoi maidot päälleen ja sen jälestä viskasi loput olkkarin matolle. Vaatteet vaihtoon molemmilta. Puuro putosi paavo pesusienen voimalla. Tämän jälkeen alkoi hillitön termiittivaihe; jostain syystä tämän aamun herätys koostui järkyttävän ylienergisestä meningistä. Yhtäaikaa kaikkialla, kaiken kanssa ja joka paikassa. Menoa siivittää iloinen ja käskevä karjuminen. Leikin lomasta lapsi tulee pyytämään syliin, avot, istutaan yhdessä sohvalla ja katotaan telkkaria. Äitillä luppaa silmät ja lapsi rauhoittuu hieman.

Yhtäkkisiä ninjahyppyjä pitää suorittaa sylissä heti, kun äitin keskittymiskyky herpaantuu. Yhtäaikaa komennetaan, että kahvia pitää saada ja lelut lattialta ottaa sohvalle. Tämän jälkeen alkaa ramppaaminen sohva-syli-lattia, sohva-syli-lattia. Verenpaineet alkaa nousta entisestään. Kakka housussa, pesuille, ei suostu seisomaan ja tahtoisi harrastaa modernia Ars-taidetta tuotoksellaan. Kuivatessa ei pysy aloillaan, karjuu ja komentaa. Paineet, ne paineet...

Pieni mies on niin väsy että nuupahtelee leikin keskellä. Yritän nukuttaa syliin, mutta havahtuu aina ennen nukahtamistaan raivoamaan. Nice. Vien sänkyyn, vedän soittorasia, silitän, anna pupun - ei tehoa. Ei käy.

Äiti menettää hermonsa, nappaa kakaran luennon myötä sängystä; ''tule sitten riehumaan, helv*tti'' - lapsi pörrää hetken lattialla ja pyytää syliin. Nukahtaa viidessä minuutissa ja nostan sen sänkyyn aikaisille aamupäikkäreille.

Että vauhdikasta itsepäisyyspäivää itse kullekin säädylle. Mä silitän jouluverhot, että lapsella ois jotain uutta revittävää. Huh Hah. Hei.

2 kommenttia:

  1. Muistissa on vielä tuokin vaihe ja silloin tuntui ettei se lopu koskaan. Vaan usko pois, kohta kaipaat noita aamuja :) Se on yksi hujaus, kun ovat niin isoja, ettei äidin syliä enää kaivata, silloin alkaa äiti kaipaamaan sylissä pidettävää :) Onneksi äideillä on ihme pinna, ei se katkea koskaan, vaikka venyykin äärimmilleen :)

    VastaaPoista
  2. Onneksi sínunkin pinna katkeaa joskus - helpottavaa lukea etten ole ainoa! Sinulla on kiva humoristinen ja reipas tapa kirjoittaa. Osaat katsoa maailmaa selvästi hyvällä tavalla, etkä ole mikään omaan napaasi tuijottaja. Kovasti tsemppiä sinulle!!

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...