perjantaina, heinäkuuta 23, 2010

Muistoja osasto-arjesta

Maailmassa on monta tärkeää asiaa keksimättä. Tässä taasen niistä muutama.

- kyynelkanavatamponit. Tässä on se haaste, että miten ne piuhat tungetaan piiloon?
- kuukyynelkuppi. Voidaan mitata, kuinka paljon on vollotettu.

Keksityistä on jo kofeiinillä terästetty silmäympärysvoide (pohdittiin, kuinka kylmä kahvi kaunistaa). Maan kuuluisa sairaaladieetti (ENED-oikealta nimeltään) voidaan vääntää vanhempien osastodieetiksi; elä viikkotolkulla kahvilla, limuilla ja kanttiinista ostetuilla makeisilla. Vaikutus taitaa vaan valitettavasti olla vastakkainen perinteiseen ''erittäin niukkaenergiseen dieettiin'' - ainakin omalla kohdalla kävi näin. Pari mars-patukkaa päivässä piti pelastusrenkaan paikallaan.

Ystäväperheen sairaalaelämää seuratessa palautuu väkisin mieleen oma parin kuukauden sairaalataival Nappulan kanssa, vaikka syyt oli toisenlaiset. Yhteyksiäkin löytyi; osastolla hiihdellyt lääkäri näytti yllättävän tutulta, kunnes tajusin että meillähän K7:lta konsultoitiin veri-ja syöpätautien osastolle Nappulan omituisten veriarvojen heittojen vuoksi (tämä eriharvinainen alloimmuunitrombosytopenia-juttu). Pienet on piirit, kun yhtä sairaalaa katsoo.

Osastoarki oli omituista; näin jälkikäteen minulla ei ole muistikuvaa päivien määrästä, päivien alusta tai lopusta, tai oikeastaan paljon mistään. Muistan yksittäisiä asioita, mutta ajanjaksona tuo kaikki oli kuin yksi ylipitkä päivä. Vuorokausi seurasi toistaan verikokein, tutkimuksin, astrup-arvoin, rintapumpun, kahvihuoneen ja ruokalan muodossa. Erikivaa oli, jos päivässä oli edes yksi rutiinista poikkeava hetki, kuten vanhempien ryhmä, fysioterapeutin käynti tai EKG-rekisteröinti. Tähtihetkiä oli, kun osastolle tuli joku potilasyhdistyksen edustaja tai lastenklinikan kummien tempaus; saimme esimerkiksi kummelta oman ensimmäisen bodyn sekä ''Minun ensimmäinen sairaalamatkani'' -kirjan. Kirjaan kirjoittelivat hoitajat muistoja ja hetkiä osastolta, hoitotoimenpiteitä ja pieniä tärkeitä asioita. Kuten sen, että Mini tykkäsi nukkua oikealla kyljellään enemmän kuin vasemmalla. Eikä pieni mies voinut sietää limaimuja (joo, kukas niistä nyt tykkäisikään...) Myöhemmin jatko-hoidossa lastenklinikan kummit lahjoittivat ekan potkupuvun. Potkupuku näytti ihan soputeltalta, kun se oli kooltaan 50cm. Itkin ilosta jokaisena kertana jolloin meitä muistettiin, muodossa tai toisessa. Kansanopisto oli ommellut pikkuruisia myssyjä ja tilkkutäkkejä, niistä saimme valita mieluisimmat.



Pienet asiat muuttuu osastoarjessa suuriksi, isoista asioista tulee välillä todella pieniä. Elämä osastoarjen keskellä ei koskaan unohdu, mutta aika kuroo umpeen suurimmat haavat ja pelko muuttuu pienemmäksi. Joku tutkimus sanoo, että ihminen tuttuu lie millaisiin oloihin kahdessa viikossa. Kuinka monta viikkoa menee, että ne asiat muuttuu puuroksi muistoissa? Kipeimmät hetket on koettu Minin ollessa noin puolivuotias, jolloin muistot tulvivat pintaan. Yksivuotissynttäreiden kohdalla oli toinen hetki, jolloin olin todella vereslihalla ja kaikki sattui. Yllättävää on, että ystävien sairaalareissua seuratessa, tuntuu kuin tuon olisi jossain muodossa elänyt ennenkin; nyt ei koneet, piuhat, infuusioportit, ravintolisät tai sairaalahygienia enään näytä vieraalta. Tuo arki on omaan tapaan kaiken kauhun tasapainossa turvallista; on lääkäri ja hoitaja lähellä.





Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.


Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.


Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.
-Hannele Huovi-


Tämä runo oli keskosyhdistyksen jossain opuksessa tai esitteessä. Vieläkään, tänä päivänä en voi lukea tuota runoa itkemättä. Napun ollessa pieni, kävin ystävän luona kylässä ja hän kuunteli ''Vauvan Vaaka'' levyä, jossa tuo runo on sovitettu lauluksi. Aiheutin pienen kalabaliikin purskahtaessani lohduttomaan itkuun - ystäväni huolestui todella että mitä on tapahtunut. Pienen selittelyn jälkeen hän totesi, että tää biisi on kuultu, vaihdetaas levyä. Enkä vieläkää, voi tätä runoa itkemättä lukea.

Näihin kuviin ja tunnelmiin,
Vinkeän Muisteleva Mamma

8 kommenttia:

  1. Nyyyyyh...Yhdyn noihin sun tekstiin, täysin.

    VastaaPoista
  2. Mä yhdyn myös noihin sanoihisi täysin.
    Niin tuttuja ajatuksia.
    Vaikkakin me kotiuduttiin jo tytön ollessa kolmiviikkoinen ja erilaisista asioista kyse.
    Tytöllä todettiin kahden pv iässä aortan koarktaatio, hänet kiidätettiin ambulanssilla kiireesti Helsinkiin ja parin viikon iässä leikattiin.


    Tuli kyllä kyyneleet silmiin ja vahvasti nousivat mieleen myös omat muistot, vuoden takaiset tapahtumat, tytön ensi kuukausi tuolla samaisella k7 osastolla ja siitä sitten k4 osastolla. :(

    Tuo sama kirjanenkin löytyy meiltä.

    Viime viikolla kävimme varmaan 20ssä sydänkontrollissa ja kaikki oli hyvin ! Kaikki oli hyvin ja tyttö sai melekin terveen paperiT ! Vaikka välillä ollaan käyty jo melkein takaisin Helsingissä, on ollut siinä ja siinä operoidaanko uudestaan, tilanne sitten taas parantunut, ja pahentunut ja nyt sieltä on kaikki hävinnyt ! Tai lähes kaikki. Terve pieni sydän !
    Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen että minun on pakko noilla alkutaipaleen muistolla kiusata sitä onennkeijua.

    VastaaPoista
  3. Tuo runo koskettaa jokaista äitiä. En sitä minäkään pysty ilman kyyneliä lukemaan. Lapsi on suuri rikkaus!

    VastaaPoista
  4. Mulle tuollo runolla on myös erityinen merkitys. Sen sanoman tajusi kunnolla vasta kun keskimmäinen syntyi keskosena. Tai siis sen mitä se itselle kertoo. Tärkeitä muistoja <3

    VastaaPoista
  5. Meillekin on käynyt niin, että jollain kontrollikäynnillä on meinannut moikkailla tutunnäköisiä. Sitten pysähtyy että hetkinen, mistä mä ton tunnen... kunnes tajuaa että yks niistä kymmenistä hoitajista, joita ollaan viime kevään aikana kohdattu, vaan siviilivaatteissa :)) Niitä hoitsuja oli paljon, ja lääkäreitä myös. Ja kun käy lastenklinikalla, siellä tulee niin tuttu olo.

    Toisaalta osastoarki on kaiken surun keskellä tosi turvallistakin. Mulla ainakin on ollut siellä jotenkin turvallinen olo. Tietää että apu on lähellä koko ajan ja lapsi hyvissä käsissä. Sen sijaan sairaalaesitteet olen kärrännyt roskiin haikein mielin. Halusin siirtää ne hamaan menneisyyteen. Mutta sydänosastolta jäi yhdestä tempauksesta mukaan ihana disney autot ilmapallo, joka on koristanut keittiötä vielä tähän viikkoon asti. Nyt se hajosi ja sekin sairaalamuisto on mennyttä. Toivon tietenkin että vaikka seiltä on kauniitakin muistoja, ne jäisivät silti tähän.

    Tuo runo on kaunis, todella kaunis. Mutta on jännä miten muistot voi olla erilaisia. Itse ihastuin siihen niin, että opettelin nuotin ja sitä on meillä laulettu pienestä asti pojalle rauhottamaan sitä.

    Kati ja N

    VastaaPoista
  6. Meki kuultiin tuo ensin lauluna vauvakerhossa, melkein pääsi itku ekakerralla. Mulla vaan tulee siihen aina mielessä lisäys, ja jotku on olleet vieläki pienempiä.. :)

    VastaaPoista
  7. Löysin tämän bloin toisen blogin kautta ja ehdottomasti jään lukijaksi. :)

    VastaaPoista
  8. Ihana juttu että teillä on tuollainen kirja! Mulla on meidän erityisen ensimmäinen vuosi tai ensimmäinen puoli vuotta ihan mustaa. En muista juuri mitään muuta kuin hädän ja pelon siltä ajalta. Vauvakirjaankaan ei tainnut väsynyt äiti mitään osata raapustaakaan ja varsinkaan kun ei oikein mitään ilonaihetta ollut. Ja excel-taulukot on tuttuja myös täällä! ei noin hienoina kuin teillä mutta kumminkin :D Sisaruksiin verrattuna! Nyt vasta luin tarkemmin myös sinun leikkauksesta yms. Jaksamista!

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...