keskiviikkona, kesäkuuta 02, 2010

Kesken kaiken...

Keskonen on vastasyntyneeseen lapseen liittyvä ilmaisu, jolla viitataan raskauden ennenaikaiseen keskeytymiseen. Keskosuus määritellään yleensä raskausviikkojen ja/tai sikiön painon mukaan. Keskosuudesta on kyse, jos lapsi syntyy raskausviikkojen 22 ja 37 välillä. Normaali raskaus kestää 40 viikkoa, mutta raskaus katsotaan täysiaikaiseksi aina viikosta 37 alkaen ja virallisesti yliaikaiseksi vasta raskausviikon 42 täytyttyä. Jos lapsi syntyy ennen 22. raskausviikon päättymistä, käytetään termiä "keskenmeno", ja sen jälkeen termiä "ennenaikainen synnytys". Usein nimitystä 'keskonen' käytetään myös lapsesta, jonka syntymäpaino on alle 2 500 grammaa. Alle 1 500 gramman painoisena syntynyttä lasta kutsutaan joskus tieteellisissäkin yhteyksissä pikkukeskoseksi.

Keskonen. Keskenkasvuinen, vielä liian pieni. Ei pärjää itse, pärjää jotenkuten kun Suuret ja Viisaat lääkärit auttavat. Äiti, keskenkasvuinen äitiyteensä, iästä viis. Ennen aikaansa rooliin sovitettu, lupaa kysymättä, tietämättä jaksaako sittenkään, äitikään. Isä, paukautettu keskelle sairaalaa, rooliin, uuteen tilanteeseen. Tässä letku, tuossa pumppu. Pidä tätä, siirrän tuota, varo happimaskia. Nyt tippuu maito, hyvä että äiti pumppaa. Hienosti saa maitoa. Isä seisoo, statistina teholla, keskoskaapin ääressä. Tekee minkä pystyy eikä pysty juuri mihinkään. Äiti ei tiedä, kuka on, missä ja milloin tähän tupsahti. Avaruuskapselissa köllöttää 1450 grammaa ihmisen alkua, pientä, hentoa, täynnä taisteluntahtoa. Mutta vanhemmat eivät sitä tiedä, maailma on vieras ja kaikki yhtä avuttomia. Taustalla piippaa sykeet, verenpaineet, happikoneet. On vieraita sanoja, vääriä nurkkia, tuoksuja jotka eivät kuulu vauva-aikaan. Desiä, lääkettä, puhdistusainetta, steriiliä vettä. sektiohaavaa kiristää, se aukeaa toisesta reunasta, mutta äiti ei valita, kun saa olla lapsensa kanssa. Hoitajat pakottavat parempaan tuoliin, tuovat mehua kun näkevät, että kohta tippuu yksi äiti. Ei teho-osaston lattialle voi kaatua, liikaa letkuja, voi tulla liikaa vahinkoa.


Letkuja ja tippoja, koneita jotka humisee.
Ihmisiä, jotka määrää, antaa luvan, käskee ja ohjaa.
Vanhemmat ovat vieraita, väärässä näytelmässä, ei sen näin pitänyt mennä.
Kuitenkin, ehkä vielä uskallan vähän koskettaa, ehkä uskallan varovasti kuiskata ''Rakastan sinua, Sintti''  - mitä jos tämä otetaankin pois?




Kuluu  päivä, viikko, toinenkin. Kolmas. Matka vain jatkuu. Päivästä toiseen, on ylämäkeä, alamäkeä ja kaikenlaista kuhmuraa siinä reissulla. Että uskaltaako tässä jo miettiä, tuleeko nyytti kotiin koskaan? Lääkäri soittaa ja kertoo, nyt lähtee lanssi, poika kapselissa, kahden hoitajan kanssa. Määränpäänä teho-osastolta lasten valvontaan, omaan lähisairaalaan, taimitarhaan. Äiti seisoo vieraan, ison sairaalan aulassa ja sopertaa vahtimestarin luukulla. Mun keskenkasvuinen tuodaan tänne, mikäköhän osasto, miten meen ja minne? Kertoo, portaat ylös ja 7 kerros. Osaston ovella kurkin sisään, täällä joku hymyilee, mitä, tuolla nauretaan? Ei tälläista paikkaa ole? Me ollaan asuttu siellä, missä pelko puree koko ajan niskaan, missä kylmä hiki virtaa jatkuvasti. Veriarvo, verenpaine, verinäyte, diagnoosi, asentohoito, lämpökaappi. Täällä joku todella nauraa.



Ihana hoitaja ottaa vastaan, minä tärisen jännityksestä ja yritän salaa pyyhkiä kyyneleitä. Hanat aukeaa, kun näen että täällä on ihan oikea sänky meidän lasta varten. Ei happikaappia, ei tuhansia letkuja, ei pumppuja, tippoja, ei kanyyleita. Outoa, ootteko tosissaan? Lanssilla saapuu tärkein toimitus päällä maan. Nyt me ollaan täällä!

Maitoa varovasti, ei liikaa. Ehkä tänään jo 10ml pullosta.
Nenämahaletku on aina liian pitkä, aina tiellä.
Pieni, hukkuu syliin, uskaltaako antaa suukon vai tuleeko pöpöjä?
Lisäravinteita, tissimaitoa, pumppaamista, lisää rasvaa, mikä on paino, onko tullut liikaa, turvotusta, keuhkopöhöä, atelektaasia?

Kuluu pari kuukautta. Lääkäri kertoo, että nyt saatte lähteä kotilomalle jos tahdotte. Ilo on suunnaton. Ihanko todella? KOTIIN? Tämän kanssa? Pieni ja onneton, niinkuin äitinsä koko sairaalamyllyn keskellä. Mutta minähän pärjään, minun lapseni, nyt sen jo tunnustan. Voin huutaa keuhkojen täydeltä, tämä on minun pentuni, pysykää etäällä!


Pitkät yöt, loputtomat syötöt.
Tissipupun murina, kello joka herättää 3 tunnin välein, 4 kuukauden ajan.
Väsymystä ja iloa, kiitollisuutta, pelkoa ja kaikkea. Liikaa tunteita kerrottavaksi sanoin, voi kun olisi taiteilija, maalaisi maiseman tunteista, peloista, rakkaudesta.


Tyydyn suukottamaan poskea ja vierittämään pari kyyneltä. Ihan vain onnesta.

Menee vuosi, kuukausi kerralaan, hei me pärjättiin! Isästä, tuosta sairaalanäytelmän statistista tulee pääosan esittäjä, äiti uskoo viimeinkin että roolivalinta osui nappiin; mä olen tämän kotioperetin tähti. Kaiken keskellä käsikirjoittaja, pikkukeskonen, roolien antaja ja sanelija.

 syö nyt lapsikulta. Lääkärit sanoo, että olet liian hoikka
 söit jo viikon hyvin, anna mennä, osaat kyllä.
Ohjeita ja neuvoja. Ventovierailta ja tutuilta.
Muut osaa ja kertoo, ohjeistaa ja valistaa.
Itse seison kuin tikku lumikasan huipulla.
 Että tästä pitäis valita.

Jo iso, pieni mies. Ikää  jo 16 kuukautta elettynä, silti pieni kuin hyttynen hangella.
Kahdeksan kiloa ja rapiat.
Alin käyrä, pituutta kuitenkin riittää. Älä ressaa.
Kyllä se syö kun on nälkä. Mutta kun ei syö. 

Keskosuus on matka joka on pitkä. Mukanaan se kantaa tuhasia tunteita joista jokainen kulkee onnen ja alimman epätoivon rajalla. Joku sanoo, laske jo irti, meni jo. Elä vatvo. Minähän vatvon. Nyt itken ne, mitä en uskaltanut itkeä aiemmin. Puran ne pois painamasta, annan tunteiden virrata ja kyynelten tehdä kanavat silmäkulmiin.

Oma äitiys on kyseenalaistettu jo siitä, kun lapsi vietiin kohdusta kiireellä kaksi kuukautta ennen aikaansa lääkärien saattelevien sanojen kanssa ''lapsellasi on parempi muualla kuin vatsassasi''- sitäkään en osannut. Meni aikaa ja kului päiviä, välillä vaikeita ja välillä helppoja. Mutta nyt olen minä oman lapseni asiantuntija. Tiedän, miten tätä palettia pyöritetään.

Kulta pieni.
Pieni.
Pieni sinä olet. Aina hieman liian pieni.
Mutta olemukseltasi suurempi kuin yksikään huippuvuori.
Vaikutat enemmän maailman virtoihin kuin mikään.
sanelet marssin tahdin.

Meidän perheen pääosan esittäjä.

22 kommenttia:

  1. huh, olipa kauniisti kirjoitettu!

    VastaaPoista
  2. Tosi kauniisti kirjotettu. Tuntui jossakin syvällä.

    VastaaPoista
  3. Koskettava teksti. Tuntui tosiaan jossakin syvällä.

    VastaaPoista
  4. Voi miten pieni, niin hento... Ja niin kauniisti kirjoitettu!

    VastaaPoista
  5. Pieni ja suloinen... Koskettava tarina ja kauniisti kirjoitettu. Meidän tyttö oli vain himpun verran isompi kuin Sintti kotiinlähtiessä... 2720g ja 47cm. Eilisiltana luin vanhaa blogia Sintin syntymään asti. Niin osuvasti ja elävästi kirjoitettu arjesta pienen kanssa, iloista ja huolista. Ei vain malttanut jättää lukemista kesken...

    VastaaPoista
  6. Voi hyvänen aika, miten kuulosti tutulta. Sinä osaat pukea ajatukset sanoiksi niin hyvin!

    Meillä toisen pojan olematonta kasvua ihmetellään jälleen, pienen paussin jälkeen. Pojalla ikää melkein kuusi vuotta, ruoka maistuu mutta poju ei vaan kasva. Onneksi tutkitaan. Ja niin reipas pikkumies, tottunut kaikenmaailman tutkimuksiin, mutta ainahan ne verikokeet yms. kirpaisevat...

    Kiitos ihanasta blogista!

    VastaaPoista
  7. :´)

    Teidän perhe on kyllä jotain niin hienoa ja ihmeellistä. Ja sinä, Piuku, olet ehkä vahvin tuntemani ihminen. Loistava äiti ja sitkeä, samanlainen on teidän Mini! Sisuskas sissi!

    Pikkuruinen suloinen Minimies!

    VastaaPoista
  8. Riipaisevaa, pelottavaa ja jollain lailla myös hurjan kaunista. En välttynyt kyyneliltä <3

    VastaaPoista
  9. Kaunista ja koskettavaa. Mä en pääse tätä kyynelittä loppuun, vaikka mieten monta kertaa lukisin. Pitkän matkan ootte kulkeneet ja niin pitkä ja kaunis taival teillä on vielä perheenä edessänne. Ja uskomaton perhe te vasta olettekin <3

    VastaaPoista
  10. Emilia pöllähti tänne Lintulaaksosta

    Todella kaunista, mutta samalla niin itkettävää. Mä itken aina kun joku puhuu jostakin kauniisti. Varsinkin kun puhutaan lapsista.

    Sä kirjoitat tosi ihanasti ja huumoria unohtamatta.

    Oikein mukavia kesäpäiviä teidän perheelle.

    p.s itkuvaroitus pitäisi lukea teksin alussa ei lopussa :)

    VastaaPoista
  11. Luin tän postauksen jo aiemmin, itkin ja suljin ruudun. Tulin uudestaan, itkin uudestaan ja nyt kommentoin.

    Olen sitä mieltä, että keskosäiti "ajetaan" ahdistukseen. Pitäisi saada niin paljon tukea niille omille tunteille ja ajatuksille; sille kaikelle pelottavalle sekamelksalle päässä. Pelko, suru, toivottomuus painavat alkuaikoina kuin öljy linnun höyhenissä. Jähmettävät. Ja silti; on oltava reipas, on oltava äiti. Itsekin hukassa äitiydessään. Voisin puhua tästä aina.

    Niin, ne teho-osaston kontrollit on mulle henkisesti TOSI vaikeita ja aiheuttaa taantumaa. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että kohtaan sen paikan ja käyn läpi ne hetket. Mutta todella; en mä sinne vapaasta tahdosta mene. Ja edelleen, teho-osastolla, sisimmässäni olen se eksynyt äiti, joka tuijottaa kaukaisuuteen ja miettii, milloin tästä painajaisesta herää.

    VastaaPoista
  12. Laura - kiitos
    Riia-Ruu, kiitos
    Tee, kiitos

    Takussa, kiitos

    Heidi, onneksi piskuiset kasvaa! ja kiitos!

    Ylva, toivottavasti jonkinlainen vastaus ylimaltilliseen kasvuun saadaan. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin hiljainen huoli selkäpiissä. Kiitos kommentista :)

    Elina, mä oon eri mieltä tosta vahvuudesta, toisaalta joo, vahva mutta silti niin järkyttävän heikko. viimeiset pari päivää on ollut olo kuin sokerilasia, yksikin tönäsy niin murtuu. Lie mistä taas hiipinyt.. Vahvuuden näkee vasta sitten kun aikaa on kulunut riittävästi, riittävää en osaa määritellä. Olisin halunnut selvitä tästä selväpäisempänä, vahvempana ja vatvomatta. silti, nää vaan kummittelee. Kiitos kauniista kommentista!

    Noora, tässä *nenäliina* ja kiitos

    Nannikselle kans tukku emboa ja serlaa. Halit ja kiitos!

    Maiju ansaitsee kans tukkupakkauksen nessuja. Rutistus ja kiitos!

    Haikkis, Kulta takas ja kiitos ja *trööt*

    Hempukka, pöllähdä toistekin! täytyy harkita tuota nessukehoitusta tekstin alkuun... niin ja kiitos :)

    Pikkiriikkinen; mä arvasinkin jotain tällästa, että oot lukenut. Tiedän tunteen, ettei voi vastata kun ei nää näppäimistöä saatika ruutua. sama fiilis mulla usein , usein, usein sun juttuja lukiessa. Joten arvaat syyn minkä vuoks en ain pysty kommentoimaan. Onneks on tämä jälkikäteisvertaistuki olemassa. Rutistus!
    Ja kyllä mä vielä sinne K7:lle joskus uskalla. Joskus. Onneksi ei ole pakko. Ja tuhat rutistusta jokaiselle keikalle, jotka on pakko teillä.

    VastaaPoista
  13. Niin, ja taas tuli ne kyyneleet.

    Tavallaan mä aina ahmin noi sun tekstit. "Ahaa, tästä piuku nyt kirjoittaa." Luen nopeammin, nopeammin, sydämen syke nousee, kädet hikoaa. Pääsen loppuun ja äkkiä läppäri kii. Istun hiljaa ja kokoan itseni. Jatkan arkiaskareita ja palaan kun voin lukemaan rauhallisemmin.

    Sellaista tämä on. Rutistus takaisin.

    VastaaPoista
  14. Itkuvaroistus, tosiaan! Voi apua. En tajua edes miten olette tuosta alusta selvinnyt. Ja nyt noista syömisasioista: Onko mikään stressaavampaa kuin se että lapsi ei vain syö. Ainakin sen olen oppnut että ikimaailmassa en enää koskaan koskaan sano kenellekään että kyllä lapsi syö jos sillä on nälkä. Olet ihana kun osaat ja jaksat kirjoittaa näin hienosti.

    VastaaPoista
  15. Jospa se vahvuus on sitä, että uskaltaa olla heikko.

    VastaaPoista
  16. Riia-ruu !
    Kuinka hienosti sanottu. Juuri noin se on.

    Koskettavaa luettavaa peloista, tuskasta ja onnestakin siinä seassa. Huomaan, että varmaan nyt Piuku käsittelet kaikkia niitä tunteita ja asioita joita silloin et uskaltanut edes ehkä ajatella. On ahdistavaa, kun haluaisi olla onnellinen, mutta ei uskalla koska pelkää onnen katoavan. Monesti sain itse kokea onnen häviävän, en uskaltanut toivoa mitään kun odotin ainokaistani. Elin vain päivän kerrallaan laskien päiviä, milloin tulisi täyteen se turvallinen raja jolloin ei enää olisi vaaraa lapselle syntyä. Nyt hän on aikuinen ja vieläkin joskus mietin näitä juttuja.
    Elämä kyllä kantaa sinua Piuku. Ja milloin askeleesi on raskas, sinulla on hyvä verkko ystäviä ympärilläsi tukemaan kainaloista, kunnes askeleesi on taas keveämpi. Olet vahva, rohkea ja tunneherkkä ihminen. Sen parempaa yhdistelmää ei äiteliiniksi juuri ole.
    Ehkä juuri siksi tätä blogia on niin elähdyttävää lukea.

    VastaaPoista
  17. Voi Piukunen, kyllä olen taas ylpeä sinusta.
    suukkoja koko perheelle,

    VastaaPoista
  18. Todella hienosti olet taas kirjoittanut. Miten osaatkin kuvata sanoilla noita tunteita noin hyvin <3. Vahvuus on juuri sitä, että uskaltaa vatvoa ja itkeä ja miettiä noita vaikeita kokemuksia, helpoin tiehän olisi vaan jatkaa ja unohtaa menneet. Itse en usko, että tuollaisia kokemuksia voi koskaan unohtaa, eikä tarvitsekaan. Niihin voi aina palata ja todeta, että huh huh, olihan myllerrystä, mutta tässä sitä vaan edelleen olla möllötetään ja ihmetellään :) Halaus.

    VastaaPoista
  19. Voi niin samat oli tunnelmat viime talvena meidän perheessä. Kaksi pientä maitotölkkiäkin kevyempää nyhryä keskoskaapeissaan. Ja äiti ja isä pelosta ja rakkaudesta sekaisin. Tämän matkan ilot ja surut ymmärtää vain saman kokenut. Halaus!

    VastaaPoista
  20. Löysin googlettamalla blogisi ja itku tuli tätä lukiessa...Puit sanoiksi myös monet minun kokemani tunteet...


    T:Pikkukeskosen äiti

    VastaaPoista






Kunnioita blogirauhaa! Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, ole kiltti ja jätä sanomatta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...